Kirjoittajan arkistot: tantturi

Shoppailu tyydyttää – mutta mitä

Mikä on shoppailun rauhoittavan vaikutuksen salaisuus? Shoppailua ei länsimaalaisessa yhteiskunnassa ole pitkään aikaan taidettu harrastaa pelkästään sen vuoksi, että hankkisimme välttämättömyystarvikkeita. Välillä toki sitäkin. Mikä saa minut haahuilemaan kaupoissa tuntikausia tai selailemaan katalogeja ja webbisivuja loputtomasti. Syötän mielikuviini ajatuksia omistamisesta tai ulkonäöstä, sisustuksesta, urheiluvälineistä, milloin mistäkin. Hypelöin ja selailen, katselen kiertelen, suunnittelen tai teen heräteostoksia.

Saatan hankkia itselleni tavaraa, jota myöhemmin ihmettelen, että mikä olikaan se tarve, joka tässä nyt tuli täytettyä. Moni hankittu asia tuntuu turhanpäiväiseltä nopeammin kuin osasin kuvitella. Tyttäreni Alissa sanoi 5 vuotiaana, kun toin hänelle uuden pehmolelun, että ’ihana! Joku kolme päivää tää on tosi ihana ja sitten siitä tulee ihan tavallinen’ Jo 5 vuotias lapsikin ymmärtää uutuuden viehätyksen katoamisen. Omistaminen vain harvoin tuo pitkäaikaista iloa.

Kuitenkin shoppailen. Vaikka jo etukäteen tiedän, että ilo on lyhytaikainen ja mikään ei kestä ikuisesti. Tiedän, että kotona odottaa paljon vaatteita ja tavaroita, joihin en ole edes katsonut pitkiin aikoihin. Kaapit on pullollaan asioita, joita vielä jonain päivänä tarvitsen. Pahimmillaan minulle on käynyt niin, että olen ostanut mielestäni ihanan laukun ja menen kotiin huomatakseni, että kaapissa odottaa jo samanlainen. En siis edes muista aikaisempia hankintojani. Ehkäpä nekin aikanaan on antanut samanlaisen tyydytyksen lyhytaikaisesti ja unohtunut sitten pois.

Kun olen stressaantunut tai turhautunut, kun elämässäni on kaoottinen tilanne tai paljon epävarmuutta. Tulevaisuus on sumuinen ja pitäisi tehdä isoja päätöksiä, silloin vasta shoppailenkin. Kun töissä on hankala tilanne tai vaikeita asioita hoidettavana. Ihmissuhteet eivät mene niin kuin olin ajatellut ja asiat on solmussa. Shoppailemaan siis. Se rentouttaa ja antaa muuta ajattelemista.

Mitäpä, jos kysymys onkin vallasta ja kontrollista? Kun elämän on kaoottista tai epäselvää ja kun ihmiset eivät toimi siten, kuin minä odotan tai joudun selvittämään hankalia asioita, antaa shoppailu minulle mahdollisuuden olla vallan kahvassa kiinni ja kontrolloida edes jotain elämässäni. Minä olen ohjaksissa ja päätän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Keksin itselleni tarpeen, tai teen ikkunaostoksia saadakseni ideoita uusista välttämättömyyksistä. Minä hallitsen tilannetta, minä itse päätän mitä omilla rahoillani teen. Ostan tai olen ostamatta. Tyydytyksen antaa myös pitkällinen harkinta, siihen liittyvät mielikuvat ja hypistelyt ja sen jälkeen päätös olla hankkimatta. Tyydytyksen antaa myös jonkun ihan turhaksi osoittautuvan tavaran hankinta, olen itse päättänyt sen ostaa, vaikka olisikin turha. Tavara voi olla halpa tai kallis, hinnalla ei ole vallantunteen kannalta niin paljon väliä.

Entäpä onnistumisen elämys? Siihen perustuu alennusmyyntien tai kirpputorien ja muiden löytöjen ilo. Aivan mahtava fiilis löytää joku kauan etsimäni tuote, joka toteuttaa fantasiani uudenlaisesta lookista tai sisustuksesta. Pääsen toteuttamaan itseäni ja vielä saan onnistumisen elämyksen, kun löysin sen paljon halvemmalla kuin mitä ohjehinta oli. Säästän siis riihikuivaa rahaa tekemällä löydön. Moninkertainen ilo ja onnistuminen. Parhaat kiksit tulee siitä, kun joku muu ei ole ymmärtänyt tavaran arvoa ja saan sen hankittua itselleni edulliseen hintaan. Kirpparilöydöt on sellaisia.

Valta, kontrolli ja löytämisen ilo. Siinä shoppailun salaisuus. Minä päätän ja minä yksin vastaan päätökseni seurauksista. Yksinkertainen kaupallinen toimenpide joka antaa minulle hallinnan tunteen oman elämäni suhteen. Edes joskus asiat menevät niin, että minä olen ohjaksissa. Näin ei tapahdu ihmissuhteissa, eikä tilanteissa, joissa on monia minun kontrollini ulkopuolella olevaa muuttujaa.

Sellaisen tarpeen moni tyydyttää shoppaillessaan, muutenhan meillä olisi hyvin vähän ylimääräisiä tavaroita kaapeissamme.

Tykkääminen on markkinointiteko – tykkää silti

Pimppi-kampanja onnistui yli odotusten, saimme 1 000 000 suomalaista kiinni kampanjallamme. Facebookissa kampanja tavoitti lähemmäksi 500 000 suomalaista, tykkäämisiä, jakamisia ja kommentointeja oli melkein 100 000. Lisäksi kampanja kirvoitti ainakin 15 printtiartikkelia, yli 30 verkkoartikkelia, mukaan lukien molemmat iltapäivälehdet. Saimme kaksi pitkää TV-haastattelua ja neljä radiohaastattelua asiastamme. Menestys!

Menestyksekäs, rohkea, oikeaa asiaa, asiantuntemusta, tarinoita, vaiettua todellisuutta esille tuova. Räväkkä, mutta asiallinen. Yllättävä.  Tiukka viesti takana. Ihmisoikeusrikos, joka jatkuu maailmanlaajuisesti. Sana, johon kaikilla on suhde.Sanalla herätetään suuren yleisön huomio ja taustalla on tiukkaa asiaa ihmisoikeusrikkomuksesta, johon jokaisen on otettava kantaa. Tarvitaan asiantuntemusta ja kokemusta sekä käytännöntason kontakti tarinoiden takaa. Totuus on tarinoita karmaisevampi.

Rakastamme kaikkia tykkääjiä ja jakajia ja muita asiamme esillä pitäjiä syvästi. Kiitos, että lähditte mukaan! Mutta…

Varainhankinnallisesti kampanja on vielä ihan kesken ja rahallisesti ei vastaa lähimainkaan samoja summia, kuin vaikka peukuttamisen määrä. Meillä on nyt järjestönä velvollisuus hyödyntää saamamme huomio, tehdä konkreettinen auttaminen helpoksi. Markkinointi ja viestintä on tehneet tehtävänsä ja nyt on henkilökohtaisten kohtaamisten ja päätösten hakemisten vuoro. Jokainen tukija tekee henkilökohtaisen teon, joka on paljon isompi kuin tykkääminen tai peukuttaminen sosiaalisessa mediassa. Se, että vaikuttamiskampanja onnistuu yli odotusten, ei tarkoita automaattisesti varainhankinnan menestystä. Viestintä ja markkinointi tarvitsevat myyntiä tuekseen. Myynti tarvitsee viestintää ja markkinointia tuekseen. Mikään funktio ei ole itseisarvo yksinään. Meidän työssä kampanjan onnistuminen mitataan sillä, kuinka monta lasta saa mahdollisuuden tässä elämässä.

Kampanja herätti minussa uteliaan kysymyksen: Saanko hyvää oloa ja endorfiinia ja pelkästä peukuttamisesta? Tuleeko siitä minulle hyvä omatunto ja koenko, että oikeasti olen tehnyt jonkun aktiivisen teon? Hämääntyvätkö aivoni peukuttamisesta niin, että mielihyvän tunne tulee saavutettua sosiaalisen median kautta nappia painamalla? Luulenko, että tykkääminen on sama, kuin kohtaaminen tai että tykkääminen on sama, kuin tukeminen. Uusien tutkimusten mukaan hyväntekeminen on yksi ihmisen psykologisista perustarpeista, joka toteutuessaan aiheuttaa mielihyvää. Hämääntyykö meidän hormonijärjestelmä peukuttamisesta, saamme nopean mielihyvän ja osallistumisen tunteen tekemättä mitään?

Jaxuhali-viesti sosiaalisessa mediassa on korvannut konkreettiset teot. En jaksa lähteä katsomaan sairasta ystävääni, mutta laitan jonkun kivan emojin tai lisään sydämen vistini perään. Erään kerran seurasin  lähisukulaiseni epätoivoa facebookin sivuilla, hän kamppaili arjenhallinnan kanssa ja oli selkeäsi apua vailla. Ihqjaxupoksurakkaus -viestejä oli pilvin pimein ja joukossa yksi aktiivinen tuenilmaus: voin tulla auttamaan, soitan sulle! Wau!!

 

 

Paha maailma ja pieniäsuuria ihmeitä

 

Viime viikko oli kummallinen kokoelma rumuutta ja kauneutta. Rumuutta, pahuutta ja pimeyttä oli niin paljon, että se oikeasti tuntui lohduttomalta. Onneksi välillä näimme valoa ja tajusin sen, että ihan pienikin valo valaisee pimeyttä erittäin tehokkaasti, tarvitaan vaikka vaan kynttilän liekki tai kännykän valo.

Valo voittaa pimeyden, siksi meillä on toivoa.

Kenian matkamme teemana oli kerätä ihmeitä ja oikeiden ihmisten tarinoita niistä. Jotta olisimme ymmärtäneet ihmeiden suuruuden tuli meidän ensin nähdä se pimeys, josta ihmeet nousivat.

Rumuudesta

Korogotchon slummi Nairobissa on pahamaineisista pahamaineisin. Siellä eletään äärimmäisessä köyhyydessä ja saastassa. Rikolliseksi ja prostituoiduksi päätyminen on paljon tavallisempaa, kuin slummista pois muuttaminen. Tutustuimme kahden päivän aikana tähän elämään kävellen pitkin slummin kujia.

Kaduilla virtaa viemärivesi ja ulosteet. Flying toilet – lentävä vessa on muovipussi, johon kakataan ja se sitten sinkautetaan ympäristöön, ihan minne vaan. Lasten koulutie on näiden viemärien keskellä, taaperot ja vauvat konttaavat siellä samassa, vammaiset raahaavat itseään saastan seassa, sairaudet ovat jokapäiväisiä, kolera ja lavantauti ,HIV, Malaria jne. Monet päätyvät haistelemaan liimaa, polttamaan laitonta alkoholia, keinolla millä hyvänsä yrittämään sellaiseen tilaan, jossa todellisuus ei tunnu niin pahalta.

Kävimme koulussa, jossa oli 270 lasta samassa tilassa. Samassa tilassa oli myös koulun keittiö ja toimisto ja leponurkkaukset. Koululaiset olivat jaettu katosta roikkuvilla säkeillä neljään luokkaan, taaperosta kahdeksan vuotiaaseen. Kouluruoka maksoi 10 shillinkiä päivässä (9 senttiä) siihen ei kaikilla ollut varaa.

Aseelliset ryöstöt ovat päivittäisiä. Kaatopaikka, joka sijaitsee slummin keskellä, on taistelutantere. Sinne tuotavat esimerkiksi kaikkien lentokoneiden jätteet ovat kuumaa valuuttaa, joista taistellaan verissä päin. Jotta selviät kaatopaikalla, sinulla täytyy olla joku ase ja sinun täytyy olla nokkela ja vahva. Silti siellä asuu ja työskentelee tuhansia ihmisiä.

Tytöt myyvät itseään sellaiseen hintaan, että sitä on mahdoton länsimaalaisen käsittää. Kuulimme tarinan tytöstä, joka myy itseään viidellä shillingillä, se on niin pieni raha, että suomalainen ei edes osaa sitä kuvitella. Se on neljä cnt. Epäilimme tietenkin koko tarinaa, mitä sellaisella rahalla voisi muka saada? Sillä saa esimerkiksi sellaisia leivänmuruja, jotka on lakaistu leipomon lattialta. Kun leipiä viipaloidaan suurissa leipomoissa, tulee siitä aina muruja, murut pudotetaan lattialle ja lakaistaan kasoihin. Viidellä shillingillä saa pienen pussillisen niitä muruja.

Kävimme yhdessä kodissa slummin ytimessä. Se oli pieni huone, jossa oli käden ulottuvilla kaikki. Ehkäpä saman kokoinen tila suurelle perheelle, kuin mitä minun nykyisessä kodissa oleva pukeutumishuoneeni. Siinä huoneessa sitten kuulemma tapahtui kaikki, äiti myi itseään ja laitonta viinaa, lapset samassa tilassa humalaisten asiakkaiden kanssa.

Tämän kaiken meille näytti kollegamme Omol, joka oli elänyt tässä todellisuudessa. Omolin 11 pojan porukasta on vain kaksi hengissä, toinen vankilassa ja toinen töissä World Visionilla.

Mitä sitten maaseudulla? Slummista uupuneena lähdimme maaseudulle Mogotioon katsomaan sitä elämää, edelleen mielessä tarinoiden kerääminen ja ihmeiden ymmärtäminen.

Kuulimme tarinoita nuorista tytöistä, joita pahoinpidellään, ryöstetään ja raiskataan koulumatkalla. Lapsia, jotka eivät mahdu kotiinsa nukkumaan lähetetään yön selkään selviytymään itsekseen. Ne nukkuvat puissa ja varastoissa, milloin missäkin. Joskus joku nuori mies saattaa ottaa esim tällaisen 12-vuotiaan tai nuoremman viereensä nukkumaan ja kutsua häntä vaimokseen.

Tytöille on rakennettu asuntoloita, jotta he voisivat käydä kouluaan turvassa. Asuntolan ympärillä on piikkilanka-aita. Uusi vessa ja suihku takaavat sen, että heitä ei raiskata tai kaapata, jos lähtevät illalla peseytymään tai tarpeilleen.

Nuoret pojat alkoholisoituvat tai lopettavat koulunsa kesken kaiken elättääkseen perhettään. He monet ovat yksinhuoltajaäitien kasvatteja ilman isän mallia. Kukaan ei kerro heille kasvamisesta ja miehistymisestä, vastuusta ja rajoista. Heille ei opeteta kunnioitusta, eikä heitä kunnioiteta.

 

Tässä tätä rumuutta.

Entäpä sitten ne ihmeet?

Kaiken tämän keskellä tapahtuu ihmeitä. Ihmisiä, jotka nostavat päänsä, alkavat kirjoittaa elämäänsä uudelleen, löytävät jonkun joka uskoo heihin, tai vaan pakenevat pois kaiken keskeltä. Nämä miehet ja naiset ovat niin kiitollisia uudesta elämästään, että he haluavat maksaa kaiken saamansa hyvän takaisin.

Seurasimme seitsemän slumminuoren tarinaa. Nämä seitsemän ovat tulleet valituiksi World Visionin nuorisotyöllisyysohjelmaan. Heistä jokainen oli löydetty ja haastateltu ja hyväksytty ohjelmaan erittäin vaikeista olosuhteista, yleensä jonkun kirkon tai seurakunnan kautta yhteistyössä World Visionin työntekijöiden kanssa. Ammattikoulutuksen jälkeen heihin on investoitu ja luotettu niin, että he ovat saaneet jonkun välineen ammattinsa harjoittamiseen, uunin tai kameran jne.

Simon, Alex, Philip, Beatrice, Samuel, Judith ovat kaikki saaneet elämänsä uusille raiteille ja tänään mentoroivat ja tukevat jokainen kymmeniä uusia yrittäjiä. Kymmenistä tulee siis satoja, sadoista tuhansia. Haastattelimme näitä mentoroitavia yrittäjiä, siellä oli kauneusalaa, cateringiä, tietotekniikkaa, leipomoa, kauppiasta, saippuantekijää, kondiittoria jne. Pienestä isoksi –meiningillä, ensin tehdään vaikka 5 donitsia ja myydään ne, siitä se sitten jatkuu. Nuori nainen joka alkoi valmistaa saippuaa kertoi, että hän päätti myydä saippuoitansa kouluille, monet koulut sanoivat, että heillä on jo saippuantoimittaja. Tyttö ei antanut periksi, jätti näytteitä ja palasi aina takaisiin myös niihin asiakkaisiin, jotka olivat hänet jo torjuneet. Nyt hän toimittaa saippuoitansa kuudelle koululle ja on jo laajentanut shampoisiin.

Nämä nuoret saavat elämästä kiinni ja muuttavat pois slummista hieman paremmille alueille, auttavat perheensä muuttamaan pois, perustavat omat perheensä ja laajentavat edelleen bisneksiään. Heistä jokainen kuitenkin palaa entisilleen kotiseuduilleen auttamaan kaltaisiaan ja siten laittavat hyvän kiertämään.

Yrittäjyystarinat ovat ihmeellisiä, he kertoivat meille, kuinka ’rakastavat omaa hikeään’, nauttivat työnsä tuloksista. Yrittäjyys on opettanut elämässä sellaista, jota ei ole mistään muusta oppinut. Heihin on luotettu ja annettu alkupääomaa ja he ovat saaneet itse näyttää itselleen ja muille onnistumisensa.

Opimme heiltä seuraavaa:

  • sinä voit itse johtaa itseäsi
  • älä koskaan anna periksi
  • kirjoita itse oman elämäsi tarina, pidä itse kynää kädessäsi
  • ota rennosti, asiat järjestyvät, kun teet oikeita asioita
  • odota, ole kärsivällinen
  • Mikään ei tule helposti, kiipeä portaita askel kerrallaan
  • Sinua ei määrittele se, mistä tulet, vaan se mihin menet
  • Vihan kanssa ei kannata elää
  • anna anteeksi
  • Ajattele sitä, mitä sinulle on. Älä sitä, mitä sinulle ei ole.

Tätä henkeä ja asennetta haluan oppia ja sitä kannattaisi tuoda vaikka meille Suomeenkin lisää. Näiden tarinoiden kautta sitä voi tehdä.

Slummissa oli myös koulu, joka lapset saivat päivittäin ehkä ainoan ateriansa, opetusta ja turvaa. Mikkeliläinen ryhmä oli saanut sydämelleen lahjoittaa kouluun uuden keittiön ja kattilan. Keittiö rakennettiin siten, että savu ei mennyt luokkiin ja siellä oli asialliset tilat esimerkiksi tiskeille. Koulussa oli keittäjä ja jokainen lapsi sain päivän ehkäpä ainoan ateriansa uudesta kattilasta valmistettuna. Kaksi ja kolmevuotiaiden ryhmässä oli jopa patjat lepäämistä varten. Lapset viettivät koulussa kahdeksan tuntia päivässä.

Alexin koulussa opiskeli jälkeenjäänyt Ismael, joka opetteli kirjoittamaan omaa nimeänsä. Kun hän oppi kirjoittamaan oman nimensä hän pystyi avaamaan pankkitilin ja jatkaa businesstansa paperinenäliinakauppiaana. Ei tarvinnut kerjätä.

Maaseudulla tapasimme perheitä, joilla oli terveitä ja vilkkaita lapsia, iloisia äitejä ja työtelijäitä isiä.

Eräs perhe oli esimerkkinä hygienia- ja asumisohjelmassa. Heille oli neuvottu, kuinka tiskit kannattaa kuivattaa ulkona, kädet pestä vessakäynnin jälkeen ja rakentaa vessa tarpeitaan varten. Aikaisemmin he tekivät tarpeensa tontille kuoppaan, josta jätteet sitten sateen aikana ajautuivat juomaveteen. Kolera ja lavantauti olivat jatkuvasti vieraana. Me olemme terveitä nyt, he sanoivat, hyvin yksinkertaisten ja halpojen keinojen avulla.

Toisen perheen karja oli lihavaa ja tuotti maitoa yli kaksinkertaisesti aikaisempaan verrattuna. Heille oli opetettu metsän hoitamista niin, että kaikkea ei leikattu pois. Puita karsittiin ja kasvatettiin, versoille raivattiin tilaa ja heinää niitettiin talteen. Muutamalla yksinkertaisella työkalulla kuten veitsellä ja hangolla maanviljelijä hoiti metsäänsä. Karja sai ruohoa, ruoho kasvoi puiden varjossa. Äiti sai karsituista oksista polttoainetta, jota hän aikaisemmin joutui noutamaan tuntien päästä. Lehmät lypsivät maitoa ja lapset saivat hoitoa.

Tätä neuvontatyötä tekevät vapaaehtoiset ja heidät koulutetaan paikallisin voimin yhteisillä rahoilla, joista osa tulee esimerkiksi suomalaisilta tukijoilta järjestöjen kautta.

Vierailimme koulussa maaseudulla, jossa oli tyttöjen turvatalo ja sisäsuihkut ja vessat. Sinne veimme 20 kiloa suomalaisten vapaaehtoisten ompelemia kestositeitä, jotta tytöt voisivat käydä koulua myös kuukautisten aikana.

Tässä näitä ihmeitä, joita voi vain ymmärtää, kun on ensin ymmärtänyt rumuuden.

Valinnoilla on merkitystä. Rajoilla ja opetuksilla, rohkaisuilla ja lupauksilla. Luottamuksella ja tukemisella.

Päätöksellä ja tekemisellä. Auttamisella ja takaisin maksamisella.

 

 

Viidenkympin villitys

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

imageTällä viikolla täytän 51 vuotta. Tämä juhlavuosi päättyy ja uudelle tulee tilaa. Tässä yhteenvetoa vuoden tunnelmista ja tapahtumista. Mobiililaitteella luettelonomaisesti kirjoitettuna.

Tammikuussa 2015 vietin synttäripäivää New Yorkissa työmatkalla. Hotellihuoneessa oli miehen jättämä kaunis ruusukimppu ja sydänkortti, joka ilahdutti. Päivän päätteksi pääsin limusiinin kyydissä lentokentälle. Aurinkoinen Manhattan näytti parhaat puolensa luxuskyydin ikkunasta ja olo oli toiveikas, tästä tulee hyvä vuosi! Lentokoneessa oli taas yllätys, sain shampanjatarjoilun ja onnittelut lentoemäntien välittämänä. Kiitos käly ja luokkatoveri! Yllätykset jatkui illalla Suomessa, minut kaapattiin yllätysjuhliin Pohjoisrantaan ihanien ystävien hemmoteltavaksi. Kiitollinen siitä. Kiitos Tarja ja muut ja tietysti suomalaisen limusiinin kuljettaja, Arja. Lisää juhlintaa jatkui pienessä Kontulan kolmiossamme seuraavana päivänä, yllätyshieno kakku ja paljon vieraita, ihana ja tiivis tunnelma. Onnea. Kiitos Arto. Kiitos Inni, keittiön tehopakkaus.

Helmikuussa päätin hakea uutta tehtävää ja yrittää vaihtaa alaa. Laitoin hakemuksen World Visionin toiminnanjohtajana tehtävään. Erittäin perusteellisen pohdinnan jälkeen. Tein Swot-analyysejä ja plussia ja miinuksia. Loppujen lopuksi yksi kysymys ratkaisi: harmittaisiko minua vanhana, jos en tarttuisi tähän tilaisuuteen? Vastaus oli selkeä kyllä, päätin siis ottaa riskin ja antautua ruodittavaksi ja syynättäväksi. Hyväksyin myös mahdollisuuden epäonnistua ja tulla hylätyksi.

Maaliskuussa kävin Düsseldorfissa ja huhtikuussa Madridissa. Sekä edelleen juhlimassa rakkaiden ystävien kanssa Puulan rannalla, luxusta sekä seura, ruoka ja puitteet. Kiitos Kriske!

Keväällä tein myös hautajaismatkan isän ja äidin kanssa Varkauteen, kävimme isän vanhempien haudalla ja näin paljon isän vanhoja ystäviä ja paikkoja hänen lapsuudestaan. Arvokas kokemus. Olin sairaslomalla polvileikkauksen jälkeen ja minulla oli aikaa tähänkin elämykseen. 

Polven kierukkavamman korjaus hoidettiin ammattimaisesti Diacorissa. Kuuden viikon pysähdys ja kotisohvahoito. Sitten heti Amsterdamiin.

Äitienpäivää vietettiin Kaikkien äitien kanssa Koukkuniemessä. Kiitos Siiri ja Sami!

Alissan oppivelvollisuus loppui ja alkoi lukiolaisen elämä. Hyvä, Alli!

Selin kesä alkoi talkoilla ja sain himoitemiani kiviröykkiöitä pihaan. Kiitos Kimmo ja muut! Selin kesä oli muutenkin ihana ja toimelias. Paljon vieraita ja tuttuja. Kirppariostoksia ja vintin aarteiden ihastelua.

Pihamökin kunnostus huipentui  maalaamiseen, mökistä tuli viihtyisä ja hieno, uusi katto ja seinät. Kiitos Arto tiimityöstä.

Kesällä sain takaisin ikivanhan ystäväni Ameriikasta, olemme jo viettäneet yhdessä aikaa käkätellen siellä ja täällä. Kiitos, Lena!

Juhannuksena sain olla mukana keikalla konferenssissa, pääsin laulamaan sydämen kyllyydestä itseäni parempien laulajien ja muusikoiden seurassa. Nyt voin kuolla onnellisena 😉 Kiitos Juke!

Heinäkuussa oli muutto Pihlajatielle. Rivakka ja tehokas. Tiimityö toimi saumattomasti, kiitos Arto ja Alissa. Uusi koti, uudet maisemat, ihanat pyöräilyreitit.

Heinäkuussa tuli Siirille ja Samille uusi perheenjäsen Romaniasta, Dona. Hauska tapaus, josta Siirin lempeällä kasvatuksella on jo kuoriutunut rohkeampi koiraotus.

Jossain vaiheessa vietimme kivan päivän Juken ja Katrin vieraina Lahdessa. Vuosien kestävää ystävyyttä. 

Veetin synttäreitä juhlittiin Hangossa perinteiseen tapaan heinäkuussa, suloinen poika.

Heinäkuussa oltiin Siirin ja Alissan kanssa Fuengirolan helteessä. Leppoisaa laatuaikaa hyvässä seurassa, hyvän ruoan ja auringon helliminä. 

Iso Hali -kuoroprojekti on matka, jota ei heti unohda. Olen niin iloinen, että uskalsin lähteä siihen ja että niin moni lähti mukaan ilolla. Siitä tuli unohtumaton matka upeiden naisten kanssa, paljon kohtaamisia ja energiaa, ystävyyttä, itsensä ylittämistä, iloa, musiikkia, oppimista ja löytämistä. Kiitos Hanna-Maria hulluudestasi ja heittäytymisestäsi ja rautaisesta ammattitaidostasi, herkkyydestä ja ystävyydestä! Kiitos Iso Hali, tiedän, että teillä olisi ollut muutakin tekemistä, mutta valitsitte lähteä täysillä matkalle mukaan.

Isovanhemmuuden ihania hetkiä saatiin kokea Korkeassaressa Arton ja Leon kanssa. Siinä toteutui idyllinen unelmani. Laatuaikaa pienen ihmisen kanssa ihmetellen ja ihastellen. Mikä lahja! Leo, vaari ja mummu, läsnä ja yhdessä.

Syyskuussa alkoi uusi työ ja uudet seikkailut. Intensiivistä oppimista ja kimurantteja asioita uudella alalla. Kehitysyhteistyön opettelu ja reagoiminen leikattuihin budjetteihin. Politiikkaa, uusia ihmisiä, YT-neuvottelut, budjetit, organisaation rakentaminen, keskusteluja ja raportteja. Ongelmia ja ratkaisuja. Uusia ihmisiä, sanoja, tunteita, suhteita, historian taakkaa, epäonnistumisia, onnistumisia, voittoja ja elämyksiä. Mielenkiintoista ja sytyttävää. Paljon uusia mielenkiintoisia ihmisiä, upea organisaatio. Toivoa ja välittämistä. Julkkiksia ja taviksia. Konsertteja, tilaisuuksia, matkoja. Vaikka jäisi tähän, on sen arvoista. Kiitos mahdollisuudesta!

Lokakuussa  oli Kyproksen matka ja päälle Iso Hali -konsertti. Konsertin jälkeen karonkka. kiitos, Sanna. Kiitos myös koko ihmistä lämmittävästä hartiahuivista, joka hoitaa kokonaisvaltaisesti sekä mieltä, että kehoa. Sen voi laittaa mulle sitten hautaan mukaan.

Lokakuussa juhlittiin kaksivuotiasta Leo Sulevia. Kiitos Saara ja Joonas! Parasta ikinä. Ei juhlat, vaan Leo.

Lokakuussa taisin olla Wienissä tutustumassa World Visionin kansainvälisiin kollegoihin.

Marras-joulukuussa pääsin Kenian kiertueelle. Me tehdään työtä, jolla on merkitystä ja saamme tuloksia aikaiseksi, se on selvää. Kiitos, Ulla! Tutuksi tuli pakolaisleiri, slummi, maaseutu, aavikko. Tapasin Annen ja Arin ja paljon, paljon ystävällisiä Kenialaisia. Paljon toivoa, köyhyyttä ja pieniä rikkauksia. Kiitollisuutta ja ihmeitä. Surullisia ja onnellisia tarinoita. Afrikkaan voi ja pitääkin rakastua.

Joulua vietimme perheen kesken Meikussa, Hangossa ja Selissä. Sopuisaa illanviettoa rakkaiden kanssa. Kiitos.

Vuosi vaihtui Katrin vieraana Pohjanmaalla. Elämysmatka aakeelle laakeelle. Hemmottelua hyvän ruoan ja juoman kanssa, iskelmämusiikkia, tee-se-itse-karaokea, löhöilyä, huutokauppaa, halpa-aittaa ja hevostalli. Kiitos, Katri.

Tammikuussa vielä tapasin lukiokavereita yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Seitsemän tuntia saman pöydän ääressä Kolmessa Kruunussa. Pitkät kierrokset on kukin käynyt, mutta sisällä on edelleen se tuttu teini.

Elämä on hellinyt hyvillä vanhemmilla, jotka on osanneet antaa kasvaa rauhassa ja vapaasti, hyväksyen ja rakastaen, Pitkällä avioliitolla, jonka on kruunannut kolme viisasta, tasapainoista ja lahjakasta tytärtä. Veljellä/siskolla ja sen rakkailla lapsilla. Älykkäillä suurisydämisillä vävyillä. Ihmeellisellä lapsenlapsella, jonka kanssa saa viettää aikaa. Kaiken lisäksi vielä uudella tulokkaalla ensi kesänä. Leon pikkusisarus. Suurella suvulla, joka on aina jaksanut kiinnostua ja kannustaa ja joka aina toivottaa tervetulleeksi. Terveydellä, kauniilla kodilla, lämmöllä ja suojalla. Ystävillä.

Mielenkiintoista nähdä, millaiseksi 51-vuotiaan elämä muodostuu. Nyt pitää vähän hengitellä.

Kiitos seurasta.

Toivon toimiala – The Industry of Hope

(In English further down) My personal mission statement for my new job as a CEO for World Vision Finland

Siirryn syskuun alussa Suomen World Visionin toiminnanjohtajaksi ja tässä on mun lyhennetty visio ja sanoitus tehtävällemme, niin kuin minä sen näen:

TOIVO
Maailmassa on niin paljon enemmän toivoa, kun on sellaisia organisaatioita ja ihmisiä, kuin mitä World Visionissa on. Toivo on aktiivista tekemistä ja mahdollisuuksien näkemistä, jopa mahdottomalta tuntuvissa tilanteissa. Me olemme toivon toimialalla.

MERKITYS
Mahdollisuus onnellisuuteen ja tasapainoon omassa elämässä lisääntyy, kun saa olla tekemässä työtä, jonka merkitys on itselle kirkas. Voimme olla vaikuttamassa toivon lisääntymiseen maailmassa. Tällä toimialalla ei tarvitse käyttää mielikuvitusta keksiäkseen työllensä merkitystä.

RAKKAUS
Suomen World Visionin työ perustuu kristilliseen lähimmäisenrakkauteen. Se merkitsee heikomman puolustamista, toisen ensisijaistamista, konkreettista auttamista. Kristus rakasti minua ensin. Meidät tulisi tuntea hänen opetuslapsikseen juuri keskinäisestä rakkaudestamme. Tämä pätee myös työyhteisöissä. Tämän rakkauden piiriin kuuluvat kaikki. Piste.

PALVELU
Meidän tehtävämme on palvella. Ensin toisia ja sitä kautta saatamme tulla myös itse palvelluksi. Me mietimme jatkuvasti: ’Mitä minä voin tehdä palvellakseni minua itseäni suurempaa tarkoitusta?’

LAPSI
Lapsi on keskiössä. Jokaisella lapsella tulee olla mahdollisuus elämässä. Toimintamme tavoitteena on pysyvä muutos parempaan.

SYSTEEMI (ohjelma)
Tarvitsemme systeemin, jolla varmistamme tavoitteidemme toteutumisen ja todistamme sen vaikuttavuuden. Tämä ohjelma palvelee lasta.

RAHA
Raha on väline tavoitteemme ja merkityksen toteutumiselle. Meidän tehtävämme on hankkia rahaa nykyisiltä ja uusilta tukijoiltamme, yksityisiltä ja julkisilta. Haluamme hoitaa ja varjella nykyisiä tukijoitamme suurella rakkaudella, tunnollisuudella ja kunnioituksella. Haluamme houkutella uusia lahjoittajia toimintamme piiriin. Tämä on prioriteetti. Me tiedämme, että apu menee perille ja työllämme on vaikutusta koko maailman selviytymisen kannalta.

VAIKUTTAMINEN, VIESTINTÄ JA VERKOSTO
Meidän täytyy viestiä, vaikuttaa ja verkostoitua kaikin toimintaamme tukevin keinoin, jotta saamme lisää rahaa, jolla voimme tukea sitä ohjelmaa, joka palvelee lasta.

TUKITOIMINNOT
Me tarvitsemme rakenteen ja hyvän työyhteisön, jotta pystymme toimimaan tehokkaasti ja keskittyneesti lapsen hyväksi. Haluamme tehdä sen hyvän hallintotavan mukaisesti.

JOHTO
Johtamisen tehtävänä järjestää asiat niin, että toimintamme keskiössä oleva lapsi hyötyy eniten ja että kaikki työhömme osallistuvat tietävät tehtävänsä ja merkityksensä tavoitteemme saavuttamiselle.

HALLITUS
Tarvitsemme hallituksen, joka ohjaa ja valvoo toimintamme.

The industry of Hope

HOPE
There is so much more hope in this world when we have people and organizations like World Vision. Hope is active doing and seeing possibilities in hopeless places. Our industry is Hope.

PURPOSE
The possibility for happiness and balance in one’s life increases when you can have a work that has a clear purpose. Our job is to increase the amount of hope in this world. We don’t need to use our imagination to find a purpose for our doing.

LOVE
Our work is motivated by God’s love for us. This means compassion. We are called to serve the neediest people of the earth; to relieve their suffering and to promote the transformation of their condition of life. This love is available to all, even here in Finland in our work place.

SERVING
Our task is to serve. When we serve first we might have a chance to be served as well. Our mind is constantly working on the idea: What can I do to serve the purpose that is bigger than my self?

CHILD

The child is in the middle. Our vision for every child: life in all its fullness. Our goal is to make a sustainable change in their lives.

SYSTEM
We need a system that makes sure our goals are met. We need a system that prooves our work is making a sustainable change and the funds are effectively used for the purpose that they are donated. The system is there to serve the child.

MONEY
Money is a vehicle that helps us to accompish our goals and purpose. Our job is to raise funds from current and new donors, public and private. We cherish, love and honor our donors. We want to make sponsoring a way of living for people in Finland. This is a priority. We know that our work will bring the investment back in long term.

INFLUENCING, COMMUNICATING AND NETWORKING

We need to influence, communicate and network in all possible ways to raise more funds to support the system that helps the child.

SUPPORT
We need a good enough organization structure and committed personnel to be able to fully concentrate on our mission.

MANAGEMENT
Management is there to organize work so that the mission gets completed. Everyone needs to know what to do to make the child benefit the most. Management also is responsible for making sure that the organization’s economy is healthy and there is enough money raised.

BOARD
The board is the governing body giving the management its mandate.

Samanlaisuuden hyväksyminen – läski huomaa läskin

Kyllä juoppo juopon tunnistaa. Läski huomaa toisen läskin. Raskaana olevat naiset noteeraavat jokaisen raskaana olevan naisen. Isopyllyiset rekisteröi muut isopyllyiset. Vähemmistöt hakeutuvat toistensa seuraan. Anorektikot tunnistavat kaltaisensa. Eronneet tai hylätyt ymmärtävät toistensa ratkaisuja. Alkoholistien läheiset tietävät toistensa tilanteen…

Huomasin tämän, kun kävelin taas keppien kanssa Itiksessä. Meillä kyyrärsauvakansalla on salainen katse, jolla noteeraamme toisen kaltaisemme tilanteen ja viestitämme toisillemme myötätuntoa ja vertailemme mielessämme kollegan vamman laatua ja selviämistä omaamme. Se on vähän niin kuin motoristit tai karavaanarit, jotka ihan avoimesti moikkaavat toisiaan vastaan tullessa. Eikös partiolaisillakin ole oma tervehdys? Ja entäs savolaiset tai pohjalaiset, he puhkeavat kollegiaaliseen höpöttelyyn omalla salaisella kielellään ja vahvistavat yhteenkuuluvuuttaan muille aukeamattomilla kaskuilla ja kertomuksilla. Jos työpaikalla on 30 normaalipainoista ja 2 painonsa kanssa kamppailevaa, nämä kaksi todennäköisesti tuntevat toisiaan kohtaan salaista yhteyttä.

Meillä on sisäänrakennettu myötätunto kaltaisiamme kohtaan, mielellämme hyväksymme samanlaisuuden. Tiedän miltä tuntuu hyppelehtiä kauppakeskuksessa olkavarsiensa varassa. Diacorin lääkäriasemalla näin vanhan herran rollaattorinsa kanssa, hän yritti saada vessan ovea auki ja taisin olla ainoa siinä odotushuoneessa, joka ymmärsi avata ovea hänelle, ihan vaan sen vuoksi, että sillä hetkellä minulla oli aavistus siitä, kuinka vaikeaa arkiset asiat ovat liikuntarajoitteiselle. Jos siellä huoneessa oli joku, jolla oli paha ihottuma kasvoissa, hän varmaan noteerasi kaikki itsensä kaltaiset myötätunnolla.

Samalla kun huomaamme kaltaisemme, me välittömästi teemme vertailua omaan tilaan. ’Tolla on vielä pahemmin asiat’ ’En kai mä noin läski ole?’ ’ Käyttäydynköhän minä samalla tavalla?’ ’Tuoltako se näyttää?’
Väittäisin, että minun on helpompi tuntea myötätuntoa ja yhteyttä niiden kanssa, jotka ovat kaltaisiani.
Tämä pätee niihin ominaisuuksiin, jotka olen tunnistanut omikseni. Sokeissa pisteissä on vaikea itseään verrata, koska ne ovat itselleni sokeita. Ne tunnistaa sitten muut ihmiset. On todella järkyttävää kuulla sanottavan, että ’te kaksi olette sitten ihan samanlaisia’, jos en todellakaan ole tunnistanut itsessäni sellaista piirrettä. Tämä tapahtuu erityisesti rinnastettaessa omiin vanhempiin: ’ihan oot ku isäs/äitis’ !!! Olen muodostanut mielessäni kuvan itsestäni ja ottanut omikseni vain itse määrittelemäni viat ja hyvät puolet. Minulla on itsestäni uskomuksia.

Myötätunto erilaisuutta kohtaan. Hankala juttu. Mitä jos minulla ei ole mitään tajua siitä, kuinka toinen ihminen on joutunut sellaiseen tilaan, en tunnista sitä mekanismia tai heikkoutta toisessa ihmisessä. Mikä sitä riivaa? Eikö se nyt vain voisi ryhdistäytyä? Pitääkö aina valittaa tai tehä numeroa itsestään?
Mitä, jos en ymmärrä sitä kulttuuria tai perhetaustaa ollenkaan? Minulla ei ole mitään omakohtaista käsitystä siitä, miltä tuntuu olla sellainen. Asia on minulle vieras ja vähän pelottava, tyyppi on vastenmielinen tai en osaa suhtautua sellaiseen ajatusmaailmaan/hahmoon.

Kieltämisen, tuomitsemisen tai pakenemisen sijaan voin valita uteliaisuuden ja tutustumisen. En voi ymmärtää, jos en tutustu. Voisin yrittää käyttää mielikuvitustani ja asettaa itseni toisen tilaan. Jos ei mielikuvitus millään riitä, voisin vaikka kysyä ja yrittää selvittää. Lukea ja keskustella. Mikä on se mekanismi, joka saa juopon aina retkahtamaan? Mikä tarve jää hillittömältä ja himojensa riivaamalta täyttymättä? Missä tuntuu arjen hankaluudet ja ihmissuhteiden vaikeudet? Miltä tuntuu jättää kotimaansa ja perheensä? Mitä vaikeuksia on saada elämästä kiinni eron jälkeen? Miltä hylkääminen tuntuu? Mitä, jos ei koskaan ole tarpeeksi hyvä? Mistä toi ajatus tulee? Mitä uskomuksia minulla on itsestäni/toisista?

Luulisin, että on ihan normaalia ihmisyyttä, että hyväksymme helpommin samankaltaisuuden ja haemme itsemme kaltaista seuraa. Eipä siinä mitään. Mielenkiintoiseksi ja avarammaksi elämä muuttuisi, jos uskoisin, että oma reviirini tai asemani ei ole uhattuna sen vuoksi, että tutustun toisenlaiseen maailmaan. Eihän minun tarvitse toiseksi muuttua, mutta saatan muuttua myötätuntoisemmaksi, kun olen yrittänyt kulkea toisen kengissä hetken matkaa. Myötätuntoa voi kuulemma harjoitella.

Potentiaalinen massamurhaaja?

Kaikki alkoi väärin. Huonosti nukuttu yö sohvalla, lasta jalassa kiristi ja polvea turvotti. Valittavia perheenjäseniä. Kyynärsauvat kadoksissa. Lastan kiinnike irtosi  ja sen osa katosi. Koska olen hidas, kastuin sateessa litimäräksi, tankkaaminen oli hankalaa yhdellä jalalla pomppien. Pudottelin asioita ja olin korostuneen kömpelö. Kotona ei ollut ruokaa ja sen valmistaminen tuntui liian vaivalloiselta. Kaikki hankalaa ja hidasta, rajoitettua, tylsää, vaikeaa, kivuliasta jne jne

Eilen oli huono päivä, ärtymystä ja pahaa mieltä kertyi aamusta asti. Oli fyysisesti huono olo ja pään ympärille alkoi kiertyä vanne, joka kiristyi tunti tunnilta. Mielessä pyöri monet epävarmat asiat, mahdollinen muutto, mahdollinen uran vaihdos, siihen liittyvät riskit. Entisen työkaverin yllättävä kuolema surullisine tarinoineen ahdisti. Oli muuten jo kuudes kollega siitä firmasta, jonka kuolema korjasi vähän liian aikaisin.

Liikenteessä oli pelkkiä ääliöitä, ei muita. Ihmisillä oli ilmeisesti agendalla ainoastaan MINUN elämäni vaikeuttaminen. Itse asiassa melkein kaikki kohtaamani ihmiset olivat hankalia ääliöitä.

Sitten illalla autoa ajaessa tuli kirkas hetki, (en tiedä miksi).  ’Tämä tunne ja tila pitää säilyttää muistissa!!’ Aloin tutkia sitä siinä ajaessani, miltä tämä tuntuu ja missä tämä tuntuu? Mulla oli  hartiat kireellä, pää kipeänä, asento jännittynyt, otsa rypyssä, masentavia ajatuksia itsestä ja vihaisia ajatuksia muista autoilijoista. Olin sisäänpäin kääntynyt ja itsekeskeinen, otin henkilökohtaisesti jokaisen tietyömaan, se oli asetettu siihen MINUN elämääni vaikeuttamaan. Se tuntui kropassa ja itse asiassa tunnistin kroppaa kuullostemalla muutaman teeman, joka oli päässyt kiertymään liian pitkään solmulle omassa elämässä.

Mitäpä jos tällainen tila jatkuu päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia? Mitäpä, jos ei tule kirkasta hetkeä tai pelastavaa enkeliä? Miltä tuntuu ajaa liikenteessä, kun jokainen autoilija on vihollinen ja jokainen asiakaspalvelija on terroristi, jokainen kollega idiootti, jokainen läheinen ärsyttävä? Mitä, jos kaikki on salajuonessa minua vastaan ja hankaloittavat elämääni tahallaan. Mitäpä jos pienetkin vastoinkäymiset saavat kohtuuttomat mittasuhteet ja kasvavat ja kiertyvät isoiksi mustiksi vuoriksi, jotka peittävät auringon. Kuinka herkässä voi räjähdys olla, jos tätä jännitettä ei saa koskaan purettua? Jos ei ole mitään maadoituskohtaa? Kuinka pimeää voi olla pimeys?

’Ei tämä nyt mennyt, niin kuin olin ajatellut’ – Erään tädin kuuluisaksi tekemä lause, kun suku ei osannut käyttäytyä odotustensa mukaisesti juhlissa.

’Parhaanne varmaan yrititte, mutta paha maku tästä jäi’ – Ystäväni Annun herkullinen tarina eräistä polttareista

’ Expectations are pre-meditated resentment’ – Odotukset ovat ennakkoon pedattuja pettymyksiä/mielipahaa – .Viime aikainen viisaus toiselta ystävältäni

’Life is constant sruggle between experience and expectations’ – elämä on jatkuvaa odotusten ja todellisuuden taistelua (tms)

Minussa siis asuu potentiaalinen massamurhaaja tai ainakin itsemurhaaja

– Jos menetän kyvyn kohdata pettymyksiä ja kipua. Joskus kipu tekee hyvää, ensin sattuu vähän enemmän ja sitten ei yhtään.

– Jos jatkuvasti kerään katkeruutta ja pimeyttä sisälleni ja en saa sitä purettua pieninä osina.

– Jos menetän  todellisuudentajuni ja päästän pimeyden kiertymään ympärilleni. Jos ajattelen, että ansaitsen NIIN paljon parempaa, kuin mitä kohdalleni on tullut.

– Jos odotan muilta ihmisiltä palveluksia ja mieleistäni käytöstä ja varsinkin odotan heidän ymmärtävän kaiken sanomatta.

– Jos en enää näe mitään hyvää ja kaunista ja menetän toivon tulevasta ja en jaksa enää tehdä kädenojennuksia joko avun pyytämiseksi tai auttamiseksi

TOIVO vs ODOTUKSET
Menisiköhän se jotenkin näin?
Toivo sisältää mahdollisuuden ja valon, toivo luo toimintaa ja elämää. Toivoon sisältyy epäonnistumisen mahdollisuus, mutta se sisältää myös armon ja mahdollisuuden aloittaa aina uudestaan.

Odotukset taasen ovat kontrolloivia ennakkosuunnitelmia, jotka eivät jousta ja siten aiheuttavat useimmiten pettymyksen ja mielipahan.

Ylläolevassa on kuvattu hyvinvoivan ’kermaperseen’ ahdistusta. Ihmisellä, jolla on kaikki hyvin, pettymykset tulevat odotusten toteutumattomuudesta. Sitten, kun tulee oikeat vaikeudet, niin toivolle tulee tilaa. Näitä tarinoita on kuultu paljon : vasta sairastuttuani ymmärsin arvostaa terveyttä, vasta puolison menetettyä, ymmärsin perheen tärkeyden, vasta todellisessa puutteessa löysin toivon …
ps. päivä päättyi mitä mainioimmin. Sain yllättävän mahdollisuuden viettää aikaa laatuseurassa aterioiden. Yllättävän siksi, että seurue oli sattumanvarainen ja suunnittelematon ja erittäin mukava!

Iso Hali ja Palvo minua vähän

Päätin perustaa kuoron – naiskuoron. Seuraavaksi kerron miksi.

Yhdessä laulaminen parantaa sielua ja tekee onnelliseksi. Kuorossa laulaminen on hauskaa, herkkää, kehittävää, yhteisöllistä, haastavaa, jännittävää, antaa onnistumisen elämyksiä. Ystäviä tapaa liian harvoin ja laulu yhdistää myös niitä, joilla muuten olisi väljemmät yhteydet. Kuorossa kokoonnutaan yhden asian äärelle, alistutaan johtajan johtamaksi ja kun jokainen tekee oman osuutensa, tapahtuu yhteen tullessa ihme. Kokonaisuus koostuu palasista. Osat muodostavat kokonaisuuden. Vieläkö tarvitsee perustella? (jouduin itsekin nitistämään monta mörköä itsessäni, ennen kuin uskalsin aloittaa )

Kuoron nimeksi tuli Iso Hali, kerron siitäkin kohta. Ehdolla tosin oli Meno Paus, Ten-A-Lady jne, mutta brändäyksen vuoksi päädyin tuohon nimeen. Kuorossa on 33 jäsentä, naisia elämäni varrelta. Näitä naisia yhdistää ainakin se, että ovat suostuneet lähtemään matkaani tässä projektissa ja monia se, että ovat sietäneet minua usean vuoden ajan ja minä heitä. Keski-ikä liene melko tarkkaan 50 vuotta. Lapsia kuorolaisilla on yhteensä yli 80 ja kokemusta parisuhteesta yhteensä noin 840 vuotta. Sointi on siis elämää täynnä.

Ohjelmisto koostuu lauluista, joissa käsitellään lohtua, ystävyyttä, naiseutta, rohkaisemista. Siis teemaa tukevista lauluista. Stand By me, Silta yli synkän virran, You’ve got a friend, I can see clearly now…. Iso Hali – nimi tulee Suomen World Visionin Perussa tehtävästä työstä. Jotkut blogin lukijat muistavat, että olin siellä käymässä muutama vuosi sitten. Päätimme aloittaa keräysprojektin, jossa keräämme rahaa Perulaisten vanhempien opettamiseen. Maaseudulla on nimittäin sellainen ilmiö, että lapset kulkevat äitiensä selässä pitkään ja heidän sosiaaliset taitonsa eivät pääse kehittymään, koska heidän kanssaan ei leikitä, eikä heitä hellitä tarpeeksi. Joskus lapset eivät edes ole kuivia tai oppineet puhumaan kunnolla kouluun mennessään. Tämä tarkoittaa sitä, että heidän oppimiskykynsä kärsii ja heillä on heikommat mahdollisuudet pärjätä elämässä. Me tietysti toivomme, että mahdollisimman moni lapsi kasvaa menestyväksi aikuiseksi, joka rakentaa Perun tulevaisuutta vahvaksi maaksi (ettei sieltä tarvitse lähteä pois).

Systeemi on sellainen, että harjoittelemme 7 sunnuntaita ja konsertoimme Pitäjämäen kirkossa 11.10. keräten rahaa Perun Iso Hali projektille. Tarkoitus olisi houkutella konserttiin kaikkien laulajien jälkikasvua, vanhemmat, appivanhemmat ja miehet, jotka myöskin monet tuntevat toisensa – näin myös sukupolvien ystävyys vahvistuu.

Hanna-Maria Helenius, maailman innostavin ja paras kuoronjohtaja, otti haasteen vastaan ja lupasi harjoittaa meistä yhden kokonaisuuden. Hanna-Marian metodi on sellainen, että kuuntelemme harjoitusten välillä stemmoja äänitteiltä ja harjoittelemme stemmoissa tai itseksemme, nuoteista pyrimme pääsemään eroon ja täten kehitämme kuuntelua. Palaamme sitten kuukausittain yhteen hiomaan yhteisiä taitojamme H-M:n näyn mukaiseksi. Aika rohkea veto naiselta, joka on tottunut treenauttamaan miltei ammattilaisia. Me olemme kuitenkin sekalainen seurakunta viidenkympin hujakoilla pyöriviä naisia.

Ekat harkat on jo takana ja nyt on itsenäinen harjoittelu käynnissä. Ensimmäiset harjoitukset todistivat, että yhdessä laulaminen on hyväntekeväisyyttä ja lisää onnellisuutta. Meillä oli hauskaa ja huumori oli sitä luokkaa, että moni miehistämme olisi luikkinut pakoon kovaa vauhtia. Hätkähdyttävä lauluvalinta oli Johanna Kurkelan: Palvo minua vähän. Sitä minun ainakin piti vähän prosessoida. Laulussa sanotaan kepeästi ja suoraan, että meillä jokaisella on tarve tulee palvotuksi (taitaa olla myös miehillä ja lapsilla sama 🙂 , ja pystymme aikamoisiin suorituksiin, kun tunnemme olevamme rakastettuja ja hyväksyttyjä. Tämähän pätee myös niihin Perun lapsiin. Tämä laulu kuitenkin naisen näkökulmasta.

Mä oon niiin kiitollinen, että tämä juttu lähti käyntiin ja uskalsin toteuttaa unelmaani, juuri näin halusin juhlia viiskymppisiäni. Osaltani olen jo saanut täyttymykseni, kun kuoroon ilmoittautui niin moni rohkea nainen ja ekoissa harkoissa sointi oli taivaallinen. Nyt voi ottaa rennosti ja nauttia kyydistä.

Valehtelija! Liar, liar, pants on fire!

Pinokkio oli kova poika valehtelemaan. Keksi juttuja ja väänsi totuutta. Pinokkio itse luuli huiputtavansa kaikkia, mutta jokainen valhe kasvatti Pinokkion nenää pidemmäksi ja valhe oli kaikkien nähtävillä. Pinokkiosta tuli normaali poika vasta, kun oppi olemaan rehellinen. Sen pituinen se.

Keisarilla ei ollut uusia vaatteita, vaan hän oli joutunut häikäilemättömän huijauksen kohteeksi. Huijaus sai mahtavat mittasuhteet, sillä valheeseen lähti mukaan suuri joukko pelkureita, jotka halusivat uskoa valheen todeksi, vaikka sydämessään tiesivät sen olevan valhetta. Pikkupoika paljasti valheen sanomalla asiat niinkuin ne on. Ja kaikki alkoivat nähdä. Sen pituinen se.

Pekka huuteli huvikseen: ’Apua, susi tulee!!’, vaikka ei tullutkaan. Sitten viimeinkin susi tuli ja kukaan ei tullut auttamaan, koska eivät enää uskoneet Pekkaa. Pekka joutui suden syömäksi. Sen pituinen se.

Lapsilla toimii kollektiivinen valheenpaljastuskone. Muistan hyvin lapsuudesta, kuinka joukolla paljastimme valheet tai niiden yritykset heti tilanteen ollessa päällä. Kaikille tuli selväksi, kuka valehtelee. Meillä oli luokkakaveri, joka väitti, että hänen äitinsä oli prinsessa (mistä lie keksinyt) ihan tosissaan. Emme tietenkään uskoneet, kuten emme sitten uskoneet sitäkään, että hänen isosiskollaan oli kultasormus tai että hänen äitinsä tyttönimi oli Ruusunen, vaikka ne olisivat hyvin voineet pitää paikkansa. Itse muistan valehdelleeni tulevani kuusi lapsisesta perheestä, jouduin siitä kyllä pahasti kiinni silloin kun kävi ilmi, että asumme kaksiossa ja sänkyjä ei ollut kaikille.

Mitä tapahtuu tälle kollektiiviselle valheenpaljastukselle myöhemmässä iässä? Miksi ei enää aikuisena sanota porukalla kaverille, että älä viitti valehdella, me tiedetään, että sä et oo prinsessa.

Valehteleminen on pelkuruutta. Se, jolle valehdellaan joutuu vaikeuksiin, koska hän perustaa toimintansa valheelle. Myös kertomatta jättäminen on aktiivinen toimenpide, jossa päätät asioita toisen puolesta.

Kun pyydät toista salaamaan jotain puolestasi, asetat hänet heti ikävään asemaan, koska hän joutuu valehtelemaan puolestasi. Käytät siis toista ihmistä omaksi hyväksesi.

Työyhteisöissä on tavallista supatella; ’mä kerron tän vaan sulle…’ , ’koska olet niin seniori, niin kerron tän sulle, älä kerro eteenpäin…’ Käytännössä asia menee luottamuksellisesti eteenpäin kavereiden kesken kulovalkean tavoin. Neuvo: jos haluat pitää jonkun asian itselläsi, ÄLÄ KERRO SIITÄ KENELLEKÄÄN.

Pitkissä sopimusneuvotteluissa tämä on erittäin vaikea laji. Olen päätynyt siihen, että avoimuus ja rehellisyys on ainoa mahdollisuus rakentaa luottamusta jopa ikävissä asioissa. Ikävät uutiset pitää kertoa nopeasti ja mahdollisista sudenkuopista kannattaa varoittaa etukäteen. Odotukset pitäisi pyrkiä asettamaan oikealle tasolle. Tee, mitä sanot. Sano, mitä teet. Tottakai tulee tilanteita, joissa paljastuu asioita, jotka ei ole ollut tiedossa tai että toinen sopimuspuoli ei ole kertonut kaikkea. Mutta, jos itse en ole jäänyt kiinni tiedon salaamisesta tai vääristelystä se on tähän asti AINA edistänyt asioita ja olen saanut hyviä sopimuksia aikaiseksi.

Totuus tekee vapaaksi. Pitää paikkansa. Sen verran on itsellenikin kertynyt valehtelukokemusta, että tiedän sen tunteen, joka tulee paljastumisen jälkeen. Kun pelko ja häpeä tulee kohdatuksi ja huomaan, että tämä ei ollutkaan kuolemaksi. Vielä ainakaan.

Joskus on kuitenkin ihan reilua sanoa ystävälleen, joka näyttää ihan variksenpelättimeltä sinä päivänä, että sulla on kivat silmät ❤

Hyvejohtajuus –sivulla oli Jason Lepojärven hyvä kolumni valehtelusta otsikolla Johtajan valehtelemisen opas. Ensimmäinen sääntö on, että älä koskaan valehtele. (http://www.hyvejohtajuus.fi/3033/johtaja-valehtelee/)

Tässä pieni lainaus:

Scott Peck tarjoaa listan periaatteita, ikään kuin valehtelemisen muistilistan. Sitä seuraamalla voi välttää sekä valehtelemisen että tunteettomille ihmisille tyypillisen ”Olen tunteellinen, sanon asiat suoraan” -peitetarinan.

Tässä, lopuksi, johtajan valehtelemisen opas:

1. Älä koskaan valehtele.

2. Muista, että päätös olla jakamatta jotain, on aina potentiaalisesti valhe. Se pitää ottaa vakavasti.

3. Totuuden rajaaminen ei saa koskaan perustua itsekkäisiin syihin, kuten vallantahtoon, turhamaisuuteen (haluun näyttää hyvältä muiden silmissä) tai itsetutkiskelun ja kasvun haasteen välttämiseen.

4. Päinvastoin: totuuden rajaamisen täytyy perustua aina toisen osapuolen intresseihin eli sen, jolta totuus evätään.

5. Toisen intressien arvioiminen on aina vaikeaa, eikä sitä pidä yrittää ilman aitoa rakkauden henkeä.

6. Toisen intressien arvioimiseen kuuluu olennaisesti myös se, onko hän kykenevä hyödyntämään totuutta oman henkisen kasvun prosessissaan.

7. Meillä on tapana pikemmin aliarvioida kuin yliarvioida toisen kapasiteettia vastaanottaa totuus ja hyödyntää sitä henkisessä kasvussaan.

(The Road Less Travelled: A New Psychology of Love, Traditional Virtues and Spiritual Growth. London: Arrow Books, 1990, s. 64-65.)

Kiitän Jumalaa kauneudestani

Takapenkiltä kuului lapsen omakeksimä laulu, jonka sanat menivät näin: ”Kiitän Jumalaa kauneudestani!”. Kun katsoin taustapeilistä näin 4-vuotiaan tyttäreni haaveillen katselevan ikkunasta prinsessan kruunu päässään. Tämä 90-luvun alussa tapahtunut juttu tuli tänä aamuna mieleeni, kun mietin tätä ihmisen eloa näin viidenkympin hujakoilla.
Lapset ova ihan mahtavia 3-5 vuotiaina. He ovat rakastuneita kauniita prinsessoja tai kaikkivoipia supersankareita, he ihailevat vanhempiaan ja ovat mahdottoman tyytyväisiä olemiseensa itsenään. Loppuelämä meneekin sitten siitä selviämiseen 😉 ja realistisen, mutta myönteisen omankuvan löytämiseen.
Monella on varmaan mielessä ilkeän eskarikaverin kommentit viirusilmistä tai rilleistä tai vanhempien huomautukset ryhdistä, opiskelusta, mistänytikinä. Sitten tulee luokkakaverit, jotka sanoo läskiksi, homoksi, lyllertäväksi lihapullaksi, haisunäädäksi tai miksinytsittenikinä. Tai niin kuin mulle pojat sanoivat viidennellä luokalla aina, kun avasin suuni: turpa kiinni katuhuora. Tätä kesti muutaman kuukauden ajan, mutta muistan muuten vieläkin ne pojat. Onneksi en tiennyt mitä sana tarkoittaa, koulussa ei ollut kuitenkaan kivaa silloin. No, pojat muuttuivat ja jossain vaiheessa samat jässikät kiehnäsivät ympärillä positiivista huomiota hakemassa. Sen jälkeen siis, kun metamorfoosini naiseksi oli tapahtunut.
Teini-iässä pitää olla laiha, seksikäs, nokkela, huumorintajuinen, kielitaitoinen ja mukava, helppo ja kiva. Myöhemmin äidillinen, mutta urheilullinen. Uranainen, mutta kätevä emäntä. Työelämässä jyrää omat säännöt pärjäämisestä ja menestymisestä.
En voi jäädä siihen ajatukseen, joka minulla oli 4-vuotiaana(Neljä vuotiaalle se ilomielin sallittakoon). Että aikuisena minulla olisi epätodellinen kuva omista taidoistani ja ihanuudestani. Että pitäisin kiinni sinnikkäästi siitä, että minua pitää hemmotella ja ansaitsen vain parasta ihmetellen, miksi muut eivät ymmärrä, kuinka ainutlaatuinen olen? En voi myöskään jäädä jumiin eskarin, koulun tai varhaisen aikuisuuden epävarmuuteen. Murrosiän olisi hyvä väistyä 50-vuotiaaksi tullessa (tosin joskus se vasta alkaa silloin). Jos oma kokemukseni on jatkuvasti se, että en saa sitä mitä minulle kuuluu, taistelen jatkuvasti todellisuutta vastaan ja tulen onnettomaksi. Odotan, että muiden tehtävä on antaa minulle se, mikä minulle kuuluu, kivampi työ, ihanampi avioliitto.
Omien (ja toisen) rajojen tunnistaminen taitaa olla elämän pituinen opiskelu. Minä voin itse suostua tai olla suostumatta turhan palttiseen ihailuun tai alentamiseen. Jos minua kohdellaan huonosti, voin itse säädellä sen määrää oman sietämiseni mukaan. Töissä saattaa olla tilanteita, että kukaan muu ei pidä minun ’itsekunnioitustani’ yllä, kuin minä itse. Minä voin itse päättää, haluanko olla mukana systeemissä vai en. Minä voin rauhallisesti ja perustellusti puolustaa omia oikeuksiani ja silti kunnioittaa muiden. Sitä ennen minun on hyvä tuntea itseni, arvoni ja rajani. Realistisesti, nöyrästi ja itseni arvostaen.
Jotta voin tunnistaa rajani ja arvoni, minun täytyy olla päästänyt irti monista asioista. Olla vapaa. Päästää irti menneisyyden demoneista, muiden odotuksista, epäoikeudenmukaisuuksista, ihailusta, epämiellyttävistä muistoista. Päästää irti omista sisäisistä vaatimuksista ja koodeista, jotka ohjaavat päätöksiäni. Päästäkseni tavoitteisiini, minun pitää päästää irti tavoitteistani, en saa hirttäytyä niihin. Vapaana voin sitten tehdä vaikka epämiellyttäviäkin asioita, sellaisia joissa en ole hyvä tai mistä en pidä, koska sellaisiakin joutuu joskus tekemään. Vapaana voin myös puolustaa omia rajojani ilman tunteen paloa tai aggressiota. Vapaana voin myös tervehtiä lämmöllä sitä pikku-prinsessaa, joka vaatisi parempaa kohtelua, kuin mitä saa. Ei se mitään, kyllä asiat järjestyy. Olisi mahtavaa tunnistaa omat rajansa ja pitää puoliansa siten, että ei käyttäydy huonosti ja toisia alentavasti, öykkäröivästi tai päälle päsmärinä, hankalana akkana.
Jokseenkin perussettiä tämä pohdiskelu, mutta aina niin ajankohtaista. Jos minun päässäni liikkuu tällaisia juttuja, niin varmaan sinunkin ja se tekee meistä tasa-arvoisia. Jokainen meistä puhuu oman ’tuskansa’ kautta.
Aikuisen vastuu ja tekemisten ja tekemättä jättämisien seuraukset: Niin makaa kuin petaa, eteen se kaikki kiertyy, sitä saa mitä tilaa. Yleensä pitävät paikkansa, mutta ONNEKSI on välillä mahtava bulla, onni, armo, että saa vaikka ei olisi yhtään ansainnut. Kiitollisuus siitä!!!! Elämä kantaa.