Eräs hankkeemme vei minut kiertämään pakolaisleirien ja slummien kauppoja, sekä haastattelemaan äitiysklinikoiden asiakkaita ja juuri synnyttäneitä äitejä. Tapasimme äitiysterveuden tiimoilta myös leireillä toimivia muita järjestöjä, sekä paikallisia viranomaisia. Tavoitteenamme oli viedä suomalaista äitiyspakkausmallia kehittyviin maihin. Huomasin, että törmäsimme asenteelliseen ajatteluun: ‘Helppoahan meidän suomalaisten rikkaana kansana on antaa äideillemme lahja, meillä ei ole sellaisia rahoja.’

Näin ei kuitenkaan ollut tilanne suomalaisen äitiyspakkauksen alkuaikoina. 1900-luvun alussa Suomi ei ollut samanlaisessa tilanteessa kuin nyt, erityisesti sotien jälkeen me olimme Euroopan köyhimpiä maita, meidän äitiys- ja lapsikuolleisuutemme oli korkealla. Naisemme synnyttivät saunoissa ja kamarien perukoilla ja pitkien matkojen ja vaikeiden kulkumaastojen vuoksi ja tietämättömyyden vuoksi äidit eivät saaneet  tai hakeutuneet terveydenhuollon tarkastuksiin tai neuvontaan raskauden aikana. Lisäksi naiset tekivät raskasta työtä ihan synnytykseen asti ja palasivat pelloille tai navettaan heti synnytettyään.

Me emme siis lähteneet rakentamaan terveydenhuoltoa, neuvolatoimintaa tai äitiyspakkausten jakamista rikkaudesta käsin. Emme tehneet sitä siksi, että meillä oli niin paljon ylimääräistä rahaa, jolle mietimme jotain järkevää käyttöä. Me teimme sen köyhinä ja tarvitsevina.Meillä oli huoli enenevästä äitiys- ja lapsikuolleisuudesta. Äitiyspakkaustoiminta alkoi vapaaehtoisin voimin ja siihen liittyi mukaan kaupallisia toimijoita tukemaan. Äitiyspakkauksen sai sellaiset äidit, jotka kävivät säännöllisesti terveystarkastuksissa raskautensa aikana. Näin äitiyspakkaus toimi palkintona halutulle käyttäytymiselle. Kyseessä siis käyttäytymisen muutos ja tarve uudistaa ja rakentaa terveyden huollon systeemiä.

Tämä äitiyspakkaustarina kuulosti ihan erilaiselta pakolaisleirien ja maaseutujen vastuunkantajille, kun kerroimme sen historiasta ja muutosjohtamisesta käsin, emme nykyisyydestä käsin.

Näillä matkoilla halusimme tutustua paikalliseen todellisuuteen ja haastatella synnyttäviä tai juuri synnyttäneitä äitejä. Ymmärtää heidän todellisuuttaan. Kysyessämme näiltä äideiltä heidän toiveitaan mahdollisen äitiyspakkauksen suhteen, ymmärsimme, että pakolaisäidin tai köyhän maalaisäidin on vaikea pyytää tai edes kuvitella sellaista ympäristöä, joka meillä oli mielessä. Kun heiltä kysyttiin, mitä voisiva toivoa saavansa synnytyksen jälkeen, oli vastaus miltei yksimielisesti: pala saippuaa ja kangas, johon vauvan voi kääriä.

Nämä äidit olivat henkiinjäämistaistelussa, he olivat tottuneet siihen, että  moni äiti ja lapsi kuoli synnytyksesessä tai siihen, että molet lapset eivät selviytyneet ensimmäisistä elinvuosistaan. Vierailimme Kakuman pakolaisleirillä, jossa monet äidit olivat tulleet ympäröivistä sotaakäyvistä maista ja paenneet perheineen henkensä edestä. Kakuman ympärillä oli paikallisia yhteisöjä ja erityisesti Turkana-heimon aluetta. Turkana ovat nomadeja ja he liikkuvat karjansa kanssa paikasta toiseen, joka taasen aiheuttaa ongelmia äitiysterveyden suhteen.

Saimme näiden haastattelujen pohjalta jonkunlaisen käsityksen pakolaisleirien ja ympäryskuntien äitiysterveyden ongelmista. Kyläkaupoissa ja pakolaisleirien kaupoissa oli hyvin vähän tarjolla vastasyntyneille tai heidän äideilleen tarkoitettua tavaraa ja lisäksi se oli niin kallista, että tavallisella äidillä ei sellaiseen ollut varaa.

Kuulimme myös kertomuksia, jotka liittyivät tuhat vuotisiin perinteisiin äitien ravitsemuksesta tai istukan merkityksestä, isien roolista ja merkityksestä synnyttävien äitien tai pienten lasten tukena. Nämä kaikki halusimme hankkeessamme huomioita, jolloin äitiyspakkausta tuli kehittää vastaanottavan ympäristön tarpeisiin. Pakkauksessa tulisi esimerkiksi olla jotain isille, jotta se motivoisi heitä kuljettamaan äitejä terveystarkastuksiin, isille voisi olla vaikka aurinkokennolla toimiva taskulamppu. Terveellinen synnytys oli myöskin tärkeä, tämä tuli selväksi nähdessämme paimentolaisten pitkät kulkumatkat ja paikallisten klinikoiden varustetason. Pakkauksessa tulisi siis olla hygieenisesti pakattu kirurginveitsi ja desifiointiaineita. Vauvalle sopiva moskiittoverkko. Kestositeitä ja vaippoja. Äitiyspakkausajatus on varmasti kehittynyt sen jälkeen, kun olin hankkeessa mukana, joten ei ole tarpeen käydä sitä sen yksityiskohtaisemmin läpi. Tärkeimpiä oppeja minulle oli merkityksien ja historian ymmärtäminen sekä asettautuminen toisen asemaan, mikäli se on mahdollista. Mieleeni ei ollut edes välähtänyt ajatus esim istukan merkityksestä, kuinka sen asema joissain kulttuureissa saattaa olla merkittävä ja se, että sitä ei saa mukaansa klinikalta, saattaa aiheuttaa sosiaalisia vaikeuksia.

Meillä on taipumus toivoa kovin vähän, joskus toivomme vain kangasta ja saippuaa, vaikka meillä olisi mahdollisuus muuttaa kokonaista kansakunnan syntyvyysterveyttä. Meidän, jotka tämän ymmärrämme, tulisi haaveilla niiden puolesta, joiden mielikuvitus ja todellisuus ei tällaisia haaveita mahdollista.