Kenian matkat olivat kummallinen yhdistelmä järkytystä ja kauneutta. Matkoja oli useampia, joskus parikin kertaa vuodessa. Kenialle menetin sydämeni ja pitkät Kenian matkat jättivät aina jäljen – jos ei muualle, niin ainakin suolistoon. Alussa jaksoin käydä tarkastuttamassa itseni mahdollisten pöpöjen varalta, mutta aika nopeasti opin vain toteamaan, että on taas Kenia-vatsa ja kyllä se siitä rauhoittuu. Matkoilla tuli syötyä aika riisipainotteisesti. Tosin hedelmät ja ciabati olivat suurta herkkua, joilla usein vatsakin pysyi kunnossa. Slummipäivinä syötiin proteiinipatukoita ja juotiin pullovettä litrakaupalla.

Ei ole mitenkään ihmeellistä että aloitan Kenia-osuuden vatsantoimintaan liittyvillä asioilla. Itse asiassa oli matka mikä hyvänsä, ei kestänyt kauan, kun tiesimme jo koko seurueen vatsantoiminnan tason. Sillä on merkitystä. Parempi kokonaan tukossa, kuin ihan pakki sekaisin. Taksikuskit ja jotkut firman ulkopuoliset kuljettajat päästelivät kaasujaan ihan estoitta, mutta me muut yritimme hillitä omaa tilannetta ja sen kehittymistä. Myös vessat ja niiden sijainti ja kunto aiheuttivat paljon keskustelua. Vessathan olivat keskimäärin aina maakuoppavessoja, joissa oli hutera lautaovi, joka ei yleensä mennyt kunnolla kiinni. Kiistelimme siitä, mennäänkö sinne etuperin vai takaperin. Päädyimme siihen, että on parempi katsoa oven suuntaan. Silloin ainakin tietää mitä yllätyksiä on tulossa. Lisäksi kyykkyasentoa on hyvä harjoitella vähän ennen matkaa. On ollut tilanteita, joissa harjaantumaton vessankävijä on esimerkiksi huonojen polvien vuoksi jouduttu avustamaan ylös kyykkyasennosta. Nopeasti sitä kuitenkin harjaantui paikallistamaan hämähäkit ja muut elukat, ylimääräisten roiskeiden sijainnin sekä sopimaan vuoroista ja paperivarannoista tiimin kesken.

Matkoille pakkaaminen jalostui kerta kerralta. Proteiinipatukoita ja pikakaurapuuroa oli hyvä olla mukana, jotta sai energiatasot pidettyä sopivana siinä tapauksessa, että muu ruoka ei pysynyt sisällä. Malarialääkkeet aiheuttivat joskus päänsärkyä, unettomuutta tai kummallisia unia. Sopivin hetki ottaa päivittäinen lääke oli aamulla, jotta uni häiriintyisi mahdollisimman vähän. Pieni olkalaukku, johon mahtui vesipullo, käsidesi, pähkinöitä tai proteiinipatukka, kännykkä ja muistilehtiö, oli hyvä olla mukana. Mielellään vetoketjullinen. Hyvät kengät, jotka mahdollistivat tarvittaessa äkkilähdöt ja eristivät slummien keskellä virtaavaa virtsapuroa, olivat tarpeen. Tämä jo senkin takia, että pöpöt eivät pääse pesiytymään mahdollisiin hankautumiin. Sukkien materiaali oli myös merkityksellinen, sillä kuumissa ja pölyisissä olosuhteissa halusin varmistaa jalkojen pysyvät kuivina ja puhtaina. Vinkiksi muille, että tiukat keinokuituiset urheilusukat toimivat hyvin. Mukaan tarvitaan myös hattu ja aurinkovoidetta. Aurinkolaseja oli usein hankala käyttää, sillä halusin kohdata ihmiset silmästä silmään, avoimin katsein. Käsidesi oli yleensä autoon takaisin mennessä kovassa käytössä kaikkien kättelyiden ja koskettelujen jälkeen. Varsinkaan lasten kanssa en mitenkään voinut estää kosketusta, enkä halunnutkaan. Koska olimme lastensuojeluun keskittynyt järjestö, oli lasten huomioiminen ihan keskeistä. Sinä olet brändi, sanotaan yritysmaailmassakin. Lasten oikeuksia ajavana ihmisenä ei sovi rasittua itkevistä lapsista lentokoneessa, ainakaan näkyvästi.

Lapsista opin näkemään ja arvioimaan perheen tilannetta. Kiukutteleva lapsi oli hyvä merkki. Hän todennäköisesti koki olevansa turvassa. Hiljainen ja apaattinen lapsi huolestutti. Kävimme joskus kylissä, jossa näin isoa ihmistä ja vaaleaa ihoa ei oltu aikaisemmin nähty. Silloin lapset juoksivat kauhuissaan pois tai parahtivat paniikinomaiseen itkuun, mutta sitten jo hetken päästä osoittivat sormella: Mzungu! Valkonaama.

 Joillain matkoilla, teemasta riippuen, rumuutta, pahuutta ja pimeyttä oli niin paljon, että se oikeasti tuntui lohduttomalta. Onneksi aina pystyimme kiinnittämään huomiomme myös valon pilkahduksiin. Tajusin, että ihan pienikin valo valaisee pimeyttä erittäin tehokkaasti. Tarvitaan vaikka vain kynttilän liekki tai kännykän valo.

Valo voittaa pimeyden, siksi meillä on toivoa.

Kenialaiset nuoret ovat tutkimusten mukaan maailman toiveikkaimpia nuoria. Suomalaiset on saman listan häntäpäässä. Siinä onkin mielenkiintoinen aihe. Kuinka Suomi, joka on ollut jo usean vuoden ajan maailman onnellisin maa, loistaa toivon näkökulmasta aivan erilaisessa valossa? Tutkimuksessa onnellisuuden määritelmä perustuu muun muassa hyvän eliniän odotteeseen, koulutukseen, sosiaaliturvaan ja korruption vähyyteen, ei niinkään siihen, miltä meistä tuntuu. Istuin kerran yhdessä seminaarissa samassa pöydässä Burundin edustajan kanssa ja saimme juuri silloin tulokset onnellisuus-tutkimuksesta. Suomi oli numero yksi ja Burundi kolmanneksi viimeinen. Kerroin kollegalle suomalaisten reaktiot uutisiin ja meitä nauratti kovasti. Olemme onnellisia, mutta meistä ei tunnu siltä.