Kirjoittajan arkistot: tantturi

Prayer pandemia

Covid19 entered my home – without asking a permission. It gave us an important lesson, that we can’t control the life.  

At first my husband started to get symptoms and later a positive test result, I knew that I will be in an official isolation, so I decided to have one last walk in the forest just by myself. I put some music on, and the sun was shining, just before Easter the spring seemed to be coming to Finland finally and I thought that life is actually quite good. When Kirk Franklin started to sing Hosanna, I took one very strong (that’s what I thought) and long step – and BANG! said my achilles. There I was, in isolation and with a broken achilles. 

The only place that accepted me was a Corona hospital as I was carrying the virus. I managed to get some treatment there and ended having an orthopedic cast for 9 weeks. 

After 8 days of Covid19 symptoms at home my husband got very weak and started to have serious breathing problems, he has hospitalized. I ended up being home alone in isolation, no one was allowed to enter the house, neither was I allowed to leave the house. I was also Covid19-postivite and started to have the symptoms on top of my achilles problems. I was not able to talk with my husband as he was so weak and wasn’t able to manage without extra oxygen. He started to send me some goodbye texts and the nurse said that he is crying a lot in his room in hospital. I texted my husband and asked if I could make a prayer request on my Facebook wall for my friends. He then was so weak and said ok. He is more private person than I  and it is not that natural for him to share his personal needs. 

Then it started to be very clear that not even prayer can be controlled. It started to go viral, spread like a virus. I started to have messages from all over the world from different kind of people, individuals and members of prayer groups. Different denominations: Lutherans, evangelical, catholics, fundamentalists, openminded, Pentecostals… Africans, Europeans, Americans, Asians… you name it. People that we don’t know started to pray for my husband and me. Many of them told us that something woke them up in the middle of the night and they got an urge to pray for us. It was overwhelming. Almost embarrassing. We are lucky to live in one of the best social security countries in the world and people from very poor areas were praying for us! 

I work as a CEO for World Vision Finland and my husband is a vicar in a Lutheran congregation in Helsinki. One of world Vision sponsors asked me if she could mobilize her contacts in our area programs to pray for us. Our roles changed! The teacher for a slum school in Korogotcho was supporting us with her prayers, former beneficiaries and sponsored children were praying for us. Area program staff and global center staff was praying for us. It must have been tens of thousands of people. 

I was so touched by this, as I so well knew about the environments that these people are living in. They are my role models. Some of them have escaped war, they have been injured, some of them have been living on dumpsites, some of them have had terrible diseases and lost their children and/or parents. And still they have been the ones that have been able to start a new page in their lives. They are focusing on things that they have, not on the things they don’t have. They are writing their own stories and holding the pen in their own hands. They have been infected by the Empowered World View. A view that includes faith, hope and love. 

Suddenly I realized that my family is so much larger than what it seemed. My family includes millions of people, those that gather under the same tree of prayer and lend their power and hope for me when I don’t have it. God uses our sighs, whispers, cries, our hearts, hands, heads and feet. When our strengths are weak, our community carries us by lending their hope and faith in prayer. 

May God give us tender hearts to hear what he wants to tell us during this time and helping hands to lend our strengths to the ones that that are weak. Each on their turns.  

Reisitaskuhousuisä – R.I.P.

Eilen oli kova päivä. Olin äidin luona ja aloin lajitella isän vaatteita kaapeista. Kun pääsin kaikkiin ruutupaitoihin, verkkareihin ja reisitaskuhousuihin ja mukaviin sievikenkiin, alkoi suru purkautua sisälläni. Meni itkuksi. Maailman noloimpia ja kauneimpia vaatekappaleita.

Isä oli periaatteen mies ja kiltti, sovinnollinen mies. Isä kärsi tiukoissa vaatteissa ja solmioissa, isä tykkäsi verkkareista ja slipovereista. Isä käytti samoja kenkiä kesät talvet. Isä ei käyttänyt hanskoja tai päähineitä, paitsi välillä lippalakkeja. Isä oli pusakkamies. Isä ei käyttänyt pitkiä takkeja tai  saappaita, ei solmioita, muutakuin pakosta. Rusettia ei koskaan, ja teimme selväksi, että ei edes haudassa.

Teininä isä oli nolo. Nyt reisitaskuhousut saa minut kaipaamaan ja itkemään.   Vyölaukut saa minut itkemään, verkkarit saa minut itkemään, 47-numeron mukavat kävelykengät saa minut itkemään. Motoristi-lehdet, tiede-lehdet, Tekniikan Maailma ja Historia, Maailma ja Auto Klassikot. Keräilykortit ja kalaverkot.

Mentiin äidin kanssa Söderbonäsin mökille isän kuoleman jälkeen. Isällä oli verstaassa kaikki paikallaan. Isä oli laittanut työpöydälle valmiiksi kaikki tärkeät paperit siistiin pinoon: testamentti, mökin paperit, venevalkaman paperit, autojen paperit, kaikki tarpeelliset paperit , siistissä pinossa, paperipussi alahyllyllä odottamassa meitä. Avaimet esillä kaikkii oviin viereisellä pöydällä. Lista myytävistä työkaluista listattuna ruutupaperilla. Isä tiesi, että lähtö oli lähellä ja halusi tehdä sen mahdollisimman helpoksi meille. Suurta huomaavaisuutta ja rakkautta.

Isä oli järjestyksen mies. Isän vanhemmat olivat molemmat sokeita ja kasvattivat kaksi lasta, sekä elättivät perheensä itsenäisesti. Kaiken piti olla paikallaan, että äiti ja isä löytäisivät ne sieltä, vaikka eivät nähneet. Isän äiti leipoi leivät ja hoiti lapset ja kodin, isän isä hieroi ja teki harjoja (minulla vielä tallessa), korituoleja (vieläkin tallessa) ja muita käsitöitä. Heillä oli talo Varkauden keskustassa ja vilkas sosiaalinen elämä. Isä eli omien sanojensa mukaan yltäkylläisen lapsuuden Varkaudessa. Heillä oli  saksanpaimenkoiria apuna aina ja isä kertoi tarinoita koirista ja elämästä sokeiden vanhempien kanssa. Koirat tunnistivat oikean bussin ja osasivat ohjata isän vanhempia. Isä sai ajokortin 16-vuotiaana, jotta pystyisi kuljettamaan vanhempiaan autolla. Isä oli jo 13-vuotiaana telttamestarina Varkaudessa ja hän kulki yhdessä Niilo Ylivainion kanssa evankelioimismatkoilla Savon korvissa soittaen haitaria. Isä oli musikaalinen, hän soitti haitarin lisäksi pianoa ja lauloi puhtaalla tenoriäänellään koskettavasti. Isä oli kuoronjohtajana Kuopion Elimissä, soitti soittokunnassa tuubaa. Isä oli soittokunnan johtajana Helsingin Saalemissa 1970-luvulla.

Isä oli vahva ja iso. Isä ei säästellyt itseään, hän kantoi aina suurimman kuorman ja ajoi pisimmän matkan. Minä sanoin pienenä, että meidän isä on mestarismies. Isä oli rakennusmestari! Minä istuin soittokunnassa isän vieressä ja isä otti minut mukaan. Isä kantoi minut autosta nukkumaan ja se tuntui niin mukavalta, että teeskentelin nukkuvaa pitkän ajomatkan jälkeen.

Isä heitteli meitä olkapäilleen äidin kauhistellessa. Isä ajoi rallia, niin että joulukinkut lensi takaboksissa ja mummot huusi kauhusta. Isä kuunteli soittokuntamusiikkia ja humppaa. Isä kalasti, veneili, rakensi ja kertoi juttuja. Isä matkusteli ja toi hienoja tuliaisia, kuten maustepusseja lentokoneesta.

Isä luki meille Aku Ankkaa, taisin olla 2 kk vanha, kun isä tilasi minulle ensimmäisen Aku Ankan vuosikerran. Sanoimme toisillemme aina Ääp Nynyyt – niinkuin Karhukopla sanoi toisilleen jossain jaksossa.

Isä opetti uimaan, ajamaan pyörällä, petaamaan sängyn (en oppinut), ajamaan autoa, vaihtamaan öljyt, perkaamaan kaloja, selvittämään verkkoja, vaihtamaan renkaat, tarkastamaan ilmanpaineet, veistämään puuta, kiinnittämään huomiota rakennusten ilmankiertoon, tekemän tuttavuuksia ja palveluksia ystäville, soittamaan soittimia. ISä opetti historiasta, matkustelusta ja autoista. Isä tykkäsi Volvoista. Isä opetti pesemään ja vahaamaan auton oikein kunnolla, imuroimaan ja kiillottamaan sisäosia myöten. Isä opetti sienestämään, marjastamaan ja säilömään, savustamaan kaloja ja kraavaamaan lohta ja siikaa.

Isä piti sylissä ja vehtasi. Välillä sanoi, että ’ei kehtoo vehtoo’

Isä tykkäsi läskisoosista, kalasta, sienistä, marjoista ja me dipattiin yhdessä ruisleipää kinkunrasvaan. Isä joi maitoa suoraan tölkistä ja nuoli lautasen herkullisen ruoan jälkeen.

Isä nautti elämästä ja poltti kynttilää molemmista päistä, isällä oli myös tiukkoja paikkoja. Yhtäkkiä isä olikin kalatehtaan johtaja. Isä opetti, että kaikkea voi tehdä, isällä oli itseluottamusta ja laaja sosiaalinen verkosto. Isä oli piällysmies. Isä matkusti paljon ja teki tuttavuuksia, vaikka ei osannut kieliä. Kerrankin hän oli jossain kroatiassa tms ja kertoi, että hän oli kerännyt porukan kokoon ja he olivat lähteneet taksilla kiertelemään naapurimaihin tutustumaan paikkoihin. Minne hän menikin, hän pystyi rakentamaan ystävyyssuhteita ja uusia kontakteja. Oli kieli mikä tahansa.

Isä ei leperrellyt, isä murahteli. Isän kehu oli, että ’syöphän tätä, ennemmin kuin selkäänsä ottaa’. Jos isä ei pitänyt tekemästäni ruosta, hän sanoi, että : ’parempi, kun en sano mittään’ Isä kommentoi vaatteitani aina, että; mikälie, lehmänostajan nuttu. Isä vastasi puhelimeen, että: Mittee tyttö? Isä oli aina kiinnostunut minun tekemisistäni, ja minulla oli aina tunne, että isä oli minusta ylpeä, vaikka ei koskaan sitä sanonut.

Isä oli murahtelija ja kommunikoi katseilla ja murahduksilla. Höh! saattoi merkitä: anna maitoa, tai laita sauna lämpimäksi. Isä pesi itsensä aina Sunligh-saippualla ja kun olin pieni, ostin hänelle Tabacia tuoksuksi.

Minulle sanottiin, että: ihan oot ku oittisen erkki. Ihan oot, kuin isäs. Me oltiin samasta puusta. Meillä oli yhteys. Olin isän tyttö. Tiesin aina, että isä oli minusta ylpeä ja olin hänelle tärkeä. Oltiin saman näköisiäkin.

Isä opetti sanomaan kualjkiäryle, kallaves, suottaapiollakki, ja suottaapiollaolemattaki, päevee että pätkähti. Isä opetti laulamaan, Juna vislas jo poes kouvolasta ja jytkyttel kuopijoon päein. Isä osasi lauluja ja vitsejä, isä tykkäsi huonoita vitseistä. Isä oli pasifisti, isä ei kantanut asetta, vaan oli kirjuri armeijassa. Isä tykkäsi pilkkiä ja isä tykkäsi luonnosta.

Isä oli mieluummin onnellinen kuin oikeassa. Niissä tärkeissä asioissa.

Isällä oli lempeä katse.

Isä rakasti lastenlapsiaan, telmi ja piti sylissä. Ei koskaan sanonut, mutta osoitti selvästi. Murahteli ja sylitteli.

Isä sinnitteli ja kärsi. Isällä oli kovat kivut ja paljon sairauksia.

Isä oli myös uppiniskainen ja pitkävihainen jossain tapauksissa- jääräpää

Minulle isä opetti sanattomasti, että ’rakasta silloin, kun on sen aika’. Meille ei jäänyt selvitettäviä asioita keskenämme. Olimme toisillemme tärkeitä, samaa puuta.

Isä lähti Söderbonasiin rakentamaltaan mökiltä omin jaloin, viimeisillä voimillaan. Sulki mökin äidin kanssa talviteloille ja ajoi itse Nissanillaan Helsinkiin ja nukkui pois 5 viikkoa sen jälkeen. Isän vierellä olimme me, lapset ja vaimo. Sanoimme, että päästä irti, lepää rauhassa, me hoidetaan hommat.

Kiitos, Isä! Kiitos siitä, että uskon pytyväni moneen asiaan, koska rakastit minua. Minulla on rohkeutta ja itseluottamusta. Opetit välittämään ja uskomaan. Tiedän olevani tärkeä (vaikka käytänkin välillä liikaa vessapaperia). Kaipaan Sinua. Ja rakastan sinua, taisit tietää sen.

Tiina Susanna

 

 

 

 

 

 

Bosanpehmeä syleily

Yhteisön voima

Liikuntarajoitteisen oppeja kolmannelta viikolta: Pyydä apua, jos et ensimmäiseltä sitä saa, pyydä toiselta.

Mun persoonallisuusprofiilit aina sanoo, että minun kaltaiseni henkilön on vaikea pyytää apua, koska olen tottunut selviämään itse. Olen ennagrammin 8 ja DISC I jne. Asioiden täytyy olla aika huonossa jamassa, että parkaisen avunpyynnön. Jotkut sanovat, että olisin ’sairastunut vahvuuteen’, en oikein usko. Mut on vaan rakennettu niin, että jaksan kantaa aika paljon, en nyt siitä ainakaan haluaisi kokea syyllisyyttä. Pitäiskö teeskennellä heikompaa, kuin on? Mutta kyllä meille sisupusseillekin tulee joskus raja vastaan ja silloin on viisasta ottaa apua vastaan.

Olen siinäkin mielessä siunattu, että minulla on suuri ystäväjoukko, joka katselee jokseenkin rauhassa elämän kommelluksia ja sitten, kun on tosi kyseessä he näyttävät voimansa. Tämä lempeiden ja lämpimien naisten armeija huomasi, että nyt on tosi kyseessä ja lapselle pitää järjestää juhlat. Kyseessä on yhteisön ja perheen yhteinen ponnistus ja viimeinen palvelus nuorelle, evääksi elämään. Suku ja ystävät kokoontuvat juhlimaan nuoren ihmisen saavutuksia ja saattavat hänet seuraavaan vaiheeseen elämässä. Tämä siirtymäriitti oli vaarassa vanhempien heikon hapen vuoksi. Apuun riensi siis haltiatarkummien lauma, joka näytti voimansa. Täytyi vain antaa heille mahdollisuus ja vapaus toimia. Lopputulemana vietimme ainutlaatuisen lämpimät juhlat ja tytön opiskelut saivat arvoisensa päätöksen. Saimme bosanpehmeän syleilyn.

Voin siis vain aavistaa, miltä tuntuu äidistä vaikkapa Kambodzan köyhillä alueilla. Hänellä on 5 lasta ja hän joutuu miettimään, että kenelle lapsista tänään antaa ruokaa, kun kaikille ei riitä. Voi olla, että hänen lapsensa eivät voi käydä koulua, koska heillä on jatkuva ripulin aiheuttama aliravitsemus. Äidin huoli on jatkuvaa ja lamauttavaa. Hän ei tiedä, missä lapset liikkuvat iltapäivisin ja milloin saattaa tulla tieto, että joku lapsista on hukkunut läheiseen jokeen, jossa he luvatta käyvät leikkimässä. Samanlaisen yhteisön syleilyn World Vision käynnistää mennessään alueelle aloittamaan toimintaa. Kylän kanssa rakennetaan lapsille iltapäiväkerhoa varten tilat, joku lahjoittaa laudat, joku maa-alueen, bambut, joku tekee rakennuksilla töitä. Iltapäiväkerho takaa lapsille turvallisen paikan oppia ja viettä aikaa. Yhteisöstä löytyy vapaaehtoisia, jotka kiertävät neuvomassa vessojen tarpeellisuudesta ja auttaa rakentamaan niitä, ripulit saadaan hallintaan. Aletaan rakentaa kunnollisia kaivoja ja tarjotaa veden puhdistukseen apua. Vapaaehtoiset auttavat ravitsemuksellisissa asioissa ja neuvovat äitiä valmistamaan niukoista raaka-aineista mahdollisimman ravintorikasta ruokaa.

Tällaiset vanhemmat kun pääsevät jaloilleen, heistä tulee oman yhteisönsä rakentajia ja vastuunkantajia. He haluavat laittaa hyvän kiertämään. Toivottavasti näin kävisi täällä Suomessakin. Tähän perustuu se, että meidän työmme luo toivoa. Tälläkin hetkellä suomen World Visionin ja suomalaisen kummien tuen piirissä on 500 000 lasta, miestä ja naista, sekä heidän ympärillään toimivat yhteisöt. Ehkäpä hyvän kierrättäminen voisi moninkertaistaa annetun avun.

’Don’t take yourself so seriously’

Observations and lessons collected last week:

Disabled persons, especially those who are not used to it, are very vulnerable to accidents. If there are unrealistic perceptions of our own abilities, it will cause incidents both for ourselves and for our environment. Even though we trust our imaginary abilities 110%, we notice at some point that there is a group of worried people following the situation. So you have to re-examine your own limits and carrying capacity to have a realistic, but optimistic perception of what you are capable of at the time.

I can not  hurry to attach tendons and muscles. The alternatives are accept and wait or go backwards. Growth can not be forced. It can not be controlled, but it can be helped by collaborating with it. Everything has its time. One self either adjusts or doesn’t.

My daughter said yesterday after a fairly eventful day that it starts to get a little irritating with this messing up with everything (meaning me). In my middle school, my teacher Isa, called me Sählä (someone who doesn’t concentrate and messes up things) . Have I learned anything along the years?

So I dropped my cellphone into a bucket of water. I could not bend to lift it. Whole shelf of glasses dropped into the sink, on top of me, and on the floor thousands of scraps.  The glass mirror door fell on the floor, first falling on Alli’s hand. She hit his head while dodging, as I was on the way. One mirror door proke to pieces. Luckily, Alli didn’t get any wounds, but only a strong hit on her hand.

So I just really need to watch when things are looked after without my involvement. Let’s see if I will learn. Fortunately, around me there are a lot of gentle and friendly people who can encourage me to take it easy and they notice my excessive activation.

Six weeks in this universe is nothing. I myself am in all this a tiny rounding error, but still an important part of the whole picture. Dont’t take yourself so seriously. That’s the learning. My good friend said, ’I will come to a good and courageous mood when I think of myself being so small in this universe’ – a wonderful tought!

However, I have made the activity in the testing different things in my kitchen to fulfill my spare time. I baked for the first time in my life some traditional, complex,  spoon cookies, and stuffed them with my own self made apple marmelade!

Yesterday we had many cooks in the kitchen, it was fun, but quality control was lacking. Nobody had leadership, I had an idea and a vision, but I did not tell it clearly to others. I left the kitchen to do other stuff. In the end, we had to bake the same dough twice, the cookie cutters were found just before the last portion went to oven, some of the cookies got covered with salt and cinnamon and the last portion got burned. However, around 50 really good cookies were baked. 30 was destroyed. Percentually quite ok.

’Too many cooks spoil the broth?’ Not necessarily. We only needed a project manager who would have been  responsible for the result.

1.Toimeliaisuus ei ole aina hyvästä? 2. Älä ota itseäsi niin hirveän vakavasti

 

Viime viikolta kerättyjä havaintoja ja oppeja:

Liikuntarajoitteinen, varsinkin harjaantumaton sellainen, on erittäin tapaturmaherkkä. Jos on epärealistiset käsitykset omista kyvyistään, aiheuttaa vaaratilanteita sekä itselleen, että ympäristölleen. Vaikka itse luottaisikin 110% omiin kuvitteellisiin kykyihinsä, huomaa  jossain vaiheessa ympärillään lauman huolestuneita katseita seuraamassa tilannetta, että kuinkahan tuossakin nyt käy. Täytyy siis tutustua uudelleen omiin rajoihinsa ja kantokykyynsä, jotta on realistinen, mutta optimistinen käsitys siitä, mihin kykenee.

Jänteiden ja lihasten kiinnittymistä ei voi kiirehtiä. Vaihtoehtoina on nöyrtyminen tai hajoaminen. Kasvua ei voi pakottaa. Sitä ei voi kontrolloida, mutta sitä voi auttaa ryhtymällä yhteistyöhön sen kanssa. Kaikella on aikansa. Aikaan joko sopeutuu tai sitten ei. Jos ei sopeudu, ei kenelläkään ole kivaa.

Tyttäreni tokaisi eilen jokseenkin tapahtumarikkaan päivän päätteeksi, että alkaa vähän kyllästyttää tämä sählääminen. Keskikoulussa liikunnanopettajani, Isa, kutsui minua Sähläksi. Onko mitää tarttunut mukaan matkan varrella?

Pudotin siis kännykkäni vesiämpäriin, kun sähläsin vessanpesun kanssa. En voinut kumartua nostamaan sitä. Kokonainen hyllyllinen juomalaseja putosi tiskialtaaseen, päälleni ja lattialle tuhannen pirstaleiksi. Olinkohan horjatanut niin, että kiinnikkeet liikahtivat? Vessan peilikaapin ovi putosi lattialle, osuen ensin Allin käteen. Hän löi päänsä siihen väistäessään minua, olin tiellä. Yksi peiliovi pirstaleina. Onneksi Alli taisi saada vain kunnon tällin käsivarteensa ja haavoilta vältyttiin.

Minun kannattaa siis ihan vaan katsella, kun asioita tapahtuu ilman osallistumistani. Saa nähdä, meneekö oppi perille. Onneksi ympärilläni on paljon lempeitä ja ystävällisiä ihmisiä, jotka jaksaa kannustaa ottamaan iisisti ja huomauttavat liiasta aktivoitumisesta.

Kuusi viikkoa tässä maailmankaikkeudessa on mitätöntä. Minä olen tässä kaikessa pienen pieni pyöristysvirhe, mutta silti merkittävä osa kokonaisuutta. Ei kannata ottaa itseään niin hirveän vakavasti. Hyvä ystäväni sanoi: ’Tulen hyvälle ja rohkealle tuulelle pienuuttani ajatellessani’ -ihana ajatus!

Olen kuitenkin toimeliaisuudessani tehnyt erilaisia koekeittiön asioita täyttääkseni tyhjää aikaa. Valmistin elämäni ensimmäistä kertaa lusikkaleipiä, jonka sisälle laitoin itse tekemääni omenamarmeladia! Jääköön historian kirjoihin.

Eilen meitä oli monta kokkia keittiössä, oli hauskaa, mutta laadunvalvonta petti. Kenelläkään ei ollut johtajuutta, minulla oli idea ja näky, mutta en kertonut siitä selkeästi muille. Jätin homman kesken ja menin puhelimeen ym sähläsin muita asioita. Lopputulemana jouduimme leipomaan saman taikinan kahteen kertaan, pikkuleipämuotit löytyivät juuri ennen viimeistä pellillistä, osa pikkuleivistä kuorrutettiin suola-kaneli -yhdistelmällä ja viimeinen pellillinen paloi karrelle. Saatiin kuitenkin n 50 oikein hyvää pikkuleipää. 30 tuhoutui. Prosentuaalisesti ihan jees.

’Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa’? Ei välttämättä. Tarvitaan jonkunlainen projektipäällikkö, joka vastaa lopputulemasta.

 

 

Me and Alex

Me and Alex, we’re both physically handicapped. I temporarily, Alex permanently. My handicap is fixed in the world’s best health care service and operated by a world class orthopedic surgeon, insurance coverage, and now I’m recovering. Alex’s disability could also have been helped as a child if there was health care.

We both have difficulty moving from one place to another, we have to use crouches to get around, except that Alex does not have any, he crawls.

I asked my friend to visit the City of Helsinki’s free equipment lending facilities covered by Finnish social security to get supplies for me, such as pliers, toilet seat elevation (Alex has no toilet), and sofa step (Alex has no sofa, Alex has no home).

We both have a hard time pulling a sock on the foot except Alex has no socks.

The visit to toilet is very uncomfortable for both of us without the tools, except that Alex does not have a toilet. No tools.

I can not put foot creme to my feet or shave my legs, I would buy it as a service if I would be allowed to sit down! What a tragedy.

Cooking is difficult when you can not reach or bend and balance is not good. Alex don’t have this problem as he eats the bread he happens to find and keeps it in his pocket (Alex has pants, or at least something like that)

I’m so annoyed as there are so beautiful and rare early summer days and I can not even go out that much to enjoy it in a good company. Alex can not get to the shadows, as he escapes the war from southern Sudan, dodging the horrible human masses and hiding in the bushes (3 days) Alex crawls a war escape 28km, 3km a day under the hot sun.

I was moving my house and I was nervous before hand when there was so much stuff that had to be moved from place to another, thankfully there were a lot of friends and family helping and everything went more than well. Alex’s family has been killed, Alex was alone. Alex does not have any stuff.

I have a lot of problems Alex does not have. A hairdresser’s visit, it is difficult without being able to sit. Having a shower after the surgery, I had to wait two! days. Sitting in restaurants and parks and enjoying the crowd is now at a break, I have to refuse the invitations and skip a lot of fun. Alex does not have these problems.

If Alex was a woman, she would have been raped because 50% of the disabled refugees would be raped. Alex’s story I do not know. I do not have this problem.

My wound is carefully operated in a sterile environment and ticks are removed in hospital, no infections , because the wound care is very important in Finland. Alex’s wounds have come from the fact that he has fled the war by crawling in a rocky desert for two weeks.

This week’s lesson has been to have a small, private glimpse of how small things can return human dignity to a disabled refugee. How important it is to maintain independence for your own hygiene, washing and clean water, aids and other people’s reliance and help. The question is about human dignity, for me and Alex.

Alex now has things well according to his own words. He made it to the Palorinyan Refugee Camp in Uganda.  World Vision Finland, together with the Ministry for Foreign Affairs, finances and works for the improvement of the water and toilet situation of disabled refugees in refugee camps. In addition, we help people with disabilities to acquire a livelihood for them to secure their own standard of living.

Alex is an entrepreneur, he has a grinding mill, Alex’s group of 7 called ‘Lomeriti-dara’ (the poor cannot get tired) received a grinding mill from World Vision. “This grinding mill is helping us earn some income. Fellow refugees bring their food for grinding every now and then. Some give us cash while others give us food in kind. Every two weeks we share the money, sometimes we decide to give it to one person if he/she has a very pressing need or a business idea that requires capital,I am able to buy books, pens, and also have some spare money to buy anything I want” Alex narrates.

I am rich, I’m tired. So I go to my raised couch to rest and watch Netflix.

 

Alex’s story

https://www.wvi.org/article/alex%E2%80%99s-escape-victory

 

Minä ja Alex

Minä ja Alex, me olemme molemmat liikuntarajoitteisia. Minä väliaikaisesti, Alex pysyvästi. Minun vammani on korjattu maailman parhaassa terveydenhuoltopalvelussa pätevän ortopedin leikkaamana, vakuutusturvan avulla ja nyt olen toipilas. Alexin vamma olisi myös ollut korjattavissa lapsena, jos olisi ollut terveydenhuoltoa.

Meillä molemmilla on hankalaa liikkua paikasta toiseen, joudumme turvautumaan apuvälineisiin, paitsi, että Alexilla ei ole apuvälineitä, hän ryömii.

Minä pyysin ystävääni käymään Helsingin kaupungin ilmaisessa apuvälinelainaamossa hankkimassa minulle tarvikkeita, kuten pihdit, wc-pöntön korokkeen (Alexilla ei ole vessaa), ja sohvan korokkeen (Alexilla ei ole sohvaa, Alexilla ei ole kotia).

Meillä molemmilla on hankalaa vetää sukkia jalkaan, paitsi että Alexilla ei ole sukkia.

Vessassa käynti on meille molemmille vaivalloista ilman apuvälineitä, paitsi että Alexilla ei ole sitä vessaa.

En pysty itse rasvaamaan jalkoja tai sheivaamaan, ostaisin sen palveluna, jos saisin istua!

Ruoanlaittaminen on molemmilla hankalaa, kun ei pysty kurottelemaan eikä kumartumaan ja tasapaino ei ole kunnossa. Paitsi, että Alexilla on helppoa, kun hän järsii löytämäänsä leivänkannikkaa ja säilyttää sitä taskussaan (Alexilla on housut, tai ainakin niiden aihiot)

Minua harmittaa, kun on niin kaunis alkukesä ja en oikein pääse ulos vielä nauttimaan Suomen suvesta. Alex ei pääse varjoon, sillä hän pakenee sotaa Etelä-Sudanista väistellen kauhusta sinkoilevia ihmismassoja ja piileskellen pensaissa (3 päivää) Alex ryömii sotaa pakoon 28 km, 3 km päivässä, kuuman auringon alla.

Minulla oli muutto ja liikuntarajoitteisena se jännitti etukäteen, kun niin paljon tavaraa piti siirtää paikasta toiseen, onneksi oli paljon ystäviä ja perhettä auttamassa ja kaikki meni enemmän kuin hyvin. Alexin perhe on tapettu, Alex oli yksin. Alexilla ei ole tavaroita.

Mietin täällä huolestuneena, että kuinka saisin järjestettyä kuopukselleni runsaat ylippilasjuhlat ja valmistettua kaikkia herkkuja juhlijoille, jotta näyttäisin toimeliaalta ja vieraanvaraiselta ylioppilaan äidiltä, olen joutunut pyytämään ja vastaanottamaan apua.

Minulla on paljon sellaisia ongelmia, mitä Alexilla ei ole. Kampaajalla käynti, se on vaikeaa ilman istumista. Suihkussa käyminen leikkauksen jälkeen, piti odottaa kaksi! vuorokautta. Ravintoloissa ja puistoissa istuminen ja ihmisvilinästä nauttiminen on nyt tauolla, joudun kieltäytymään kutsuista ja menetän paljon hauskaa. Alexilla ei ole näitä ongelmia.

Jos Alex olisi nainen, hänet olisi raiskattu, sillä 50% vammaisista pakolaisnaisista tulevat raiskatuksi. Alexin tarinaa en tiedä. Minulla ei ole tätä ongelmaa.

Minun haavani on tehty steriilissä ympäristössä ja tikit poistetaan lääkäriasemalla, tulehduksia ei ole tullut, koska haavanhoitoon kiinnitetään paljon huomiota. Alexin haavat ovat tulleet siitä, että hän on ryöminyt sotaa pakoon kivisessä autiomaassa kahden viikon ajan.

Tämän viikon opetus on ollut saada pieni omakohtainen häivähdys siitä, miten pienillä asioilla voi palauttaa vammaiselle pakolaiselle ihmisarvon. Kuinka merkityksellistä on säilyttää itsenäisyys oman hygienian suhteen, peseytyminen ja puhdas vesi, apuvälineet ja muiden ihmisten välittäminen ja apu. Kysymys on ihmisarvosta, me olemme Alexin kanssa siinä samanlaisia.

Alexilla on nyt omien sanojensa mukaan asiat hyvin. Hän on saanut apua Palorinyan pakolaisleirillä Ugandassa. Suomen World Vision yhdessä Ulkoministeriön kanssa rahoittaa vammaisten pakolaisten vesi- ja vessatilanteen parantamista pakolaisleireillä. Lisäksi autamme vammaisia hankkimaan itselleen elinkeinon, jolla he voivat turvata oman elämisensä.

Alex on yrittäjä, hän mylläri. Alex on perustanut muiden pakolaisten kanssa osuuskunnan, jonka nimi on Lomeriti-dara, suomeksi ’Köyhän ei sovi väsyä’ Hän maksaa niillä tuloilla oman koulunkäyntinsä ja rahaa kuulema jää vielä niin paljon, että hän voi hankkia ihan mitä haluaa! Osan tuloistaan he antavat pakolaisleirin muille tarvitsijoille, jotta hekin saisivat paremmat mahdollisuudet. Alex haluaa maksaa takaisin sitä hyvää,  mitä hän on saanut.

Minä olen rikas, minua väsyttää. Siispä menen korotetulle sohvalleni lepäämään ja katselemaan Netflixiä.

 

 

Alexin tarina:

https://www.wvi.org/article/alex%E2%80%99s-escape-victory