Ensimmäinen silmiä aukaiseva altistuminen pääsi tapahtumaan minulle vielä ollessani Suomen World Visionin hallituksen jäsenenä. Hallituksen jäsenille kuului kenttävierailu osana perehdytystä ja minä pääsin tutustumaan Peruun. Lähdin matkalle niin sanotusti soitellen sotaan ja korvantaustat märkinä, täysin henkisesti valmistautumatta tuleviin kokemuksiin. Olihan minut toki valmennettu turvallisuuden ja matkustamisen sääntöjen suhteen. Oli kerrottu vinkkejä mukaan otettavista tavaroista ja tarvittavista rokotuksista.

Kaikkien matkojeni elämyspakettiin kuului paljon iloa, toivoa, lohtua ja kauneutta, mutta myös rumuutta, epäoikeudenmukaisuutta, sairautta ja vaaraa. Niin tälläkin matkalla. Ohjelmassa oli slummikohde Limassa ja maaseutukohde melkein neljän kilometrin korkeudessa Pitumarcan alueella. Olimme jättäneet aikaa myös turistiosuudelle, johon kuului vierailu maailman seitsemän ihmeen joukkoon luettavassa Machu Picchussa. Melkoinen kokemus sekin. Junamatka varhain aamulla vuorten välissä kulkevaa kuninkaiden laaksoa pitkin oli maaginen.

El Salvadorin slummi oli elämäni ensimmäinen slummikokemus. Slummi on satojentuhansien ihmisten villisti kasvanut asuinalue, jossa vierivieressä pienet aaltopeltitönöt kököttivät vuoren rinteellä. Alueella ei ollut minkäänlaista vesijohtojärjestelmää, jätehuoltoa tai muutakaan infrastruktuuria, sähköt ja vedet hankittiin itsenäisesti kulloinkin parhaaksi näkemällä tavalla.

Vierailimme lastenkerhoissa ja tapasimme nuoriso- ja vapaaehtoisryhmiä. Kuuntelimme lauluja ja esityksiä. Hämmästyimme reippaita ja upean rohkealla asenteella meitä lähestyneitä lapsia ja nuoria. Jokaisessa nuorisoryhmässä oli presidentti, varainhoitaja ja sihteeri. Heillä oli tarkka kirjanpito ja vastuualueet. Tämän ymmärsin myöhemmin kuuluvan oleellisena osana mallimme mukaiseen nuorisoryhmien järjestäytymiseen.

Päivä slummissa oli pitkä ja vessataukoja oli vaikea järjestää. Olimme vielä slummin reunamilla, kun moni seurueestamme koki tarvetta päästä hotelli helpotukseen. Isäntämme järjesti meille käynnin paikallisen hammaslääkärin vastaanotolle. Luulin silloin, että tämä vastaanotto olisi erityisen alkeellinen tai likainen, sillä sieltä puuttui esimerkiksi käsienpesumahdollisuus ja wc-paperi. Myöhemmin tämä luulo kyllä korjaantui. Vaikka tällä tohtorilla ei ollut itselläkään käsienpesumahdollisuutta, oli hänen vastaanottonsa posliinipönttöineen ihan slummien yläluokkaa. Huolestuneille voin kertoa, että meille itsellemme vaihtopikkarit, nenäliinapakkaukset ja käsidesit kuuluivat kyllä vakiovarusteisiin. Seuraava vessatauko oli korkealla slummin perukoilla. Siellä ystävällinen lastenkerhon äiti päästi meidät käymään kodissaan. Heidän vessansa oli syvä onkalo vuoren seinämässä, jonne ilmeisesti oli jo useiden vuosien ajan kasaantunut tavaraa helmeileväksi ja pirskahtelevaksi lietteeksi.

Slummissa työskenteli vapaahtoisia, joiden tehtävänä oli ohjata lastenkerhoja, antaa terveysvalistusta ja tarkistaa lasten hyvinvointiin liittyviä asioita. Juttelimme kolmen naisen ryhmän kanssa. Minuun teki vaikutuksen se, että he pitkän työpäivän jälkeen jaksoivat vielä tehdä vapaaehtoistöitä. He lähtivät aamun aikaisina tunteina alas vuoren rinnettä töihin, lähinnä apulaisiksi keskiluokkaisiin perheisiin, ja palasivat iltamyöhään rinnettä ylös perheen ruoka-aineita kantaen. Kysyin heiltä jaksamisensa salaisuutta ja vastaus tuli kuin yhdestä suusta: Auttamisesta tulee itselle hyvä mieli. On ilo olla hyödyksi ja jakaa omastaan.

Aliravitsemus on slummien jatkuva ongelma ja nämä terveysvapaaehtoiset muun muassa opettivat perheitä hyydyttämään kanan verta kuutioiksi. Näitä kuutioita he sitten lisäsivät vaikkapa suklaavanukkaisiin tai tavalliseen ruokaan. Äidit kertoivat myös tarinan erään lastenkerhon jäsenen, sanotaan hänen nimekseen vaikkapa Eduard, tarinasta. Eduardin perheen talo paloi kokonaan ja he menettivät kaiken, sen pienenkin omaisuuden, joka heillä oli. Lastenkerhon toiset pojat keksivät askarrella joulukortteja, joita he sitten kiersivät myymässä Eduardin perheen hyväksi. Niillä tuloilla ja muidenkin yhteisön jäsenien avustuksella Eduard sai perheineen rakennettua uuden aaltopeltihökkelin itselleen.

Näiden ihmisten avulla ymmärsin, mikä merkitys on hyvän kierrättämisellä ja sillä, että kokee olevansa hyödyksi.

Tutkimusten mukaan hyödyksi oleminen ja hyvän kierrättäminen ovat merkittäviä tekijöitä myös nykyisessä työelämässä täällä Pohjoismaissa. Parhaat työnantajat mahdollistavat työntekijöilleen mahdollisuuden maksaa saamaansa hyvää takaisin avuntarvitsijoille. Se saa heidät tuntemaan ylpeyttä omasta työnantajastaan. Työssään väsyneet tai turhautuneet saavat uutta intoa ja sitoutumista, kun saavat välillä käydä hakemassa perspektiiviä omiin ongelmiinsa tai ihan vaan silkasta auttamisen ilosta tehdä avustustyötä yhdessä muiden kanssa.

rohkaisun merkitys

Liman slummin jälkeen matkamme jatkui Cuscon yläpuolelle noin neljän kilometrin korkeuteen. Ensimmäisen päivän ajan totuttelimme Cuscossa ohueen ilmaan. Sepä vasta olikin kokemus. Pienienkin portaiden nouseminen sai hengästymään ja päätä särki jatkuvasti. Edes kokatee ei luvatulla tavalla auttanut ongelmaan. Jatkuvasta väsymyksestä huolimatta jatkoimme matkaa henkeä salpaavien maisemien läpi kohti köyhää maaseutua. Yöksi palasimme aina Cuscoon ja seuraavana päivänä ajoimme jälleen tunteja kestävän matkan takaisin kylään. Kylässä oli upea vastaanottokomitea ja pääsin harjoittelemaan ensimmäisiä lukuisista puheenvuoroistani. Kesken seremonioita tuli sähkökatkos, mutta sellaisiin siellä oli ilmeisesti totuttu. Seremonia eteni keskeytyksettä. Meille lahjoitettiin upeita käsitöinä kirjailtuja perulaisia alpakan villasta neulottuja pipoja ja huiveja. Sain kuulla perulaisesta suhtautumisesta neulontaan ja kudontaan. Se on meditatiivista työtä ja jokaisella kuviolla on merkityksiä. Koukeroinen aalto, jossa on ympyröitä, kuvaa jokea. Ympyrät ovat silmiä. Joki kuvaa elämää ja sen vaihteluja, turbulensseja. Silmien tehtävänä on taas muistuttaa, että silloin kun on kaikista myrskyisintä, pitäisi muistaa pitää silmät auki ja nähdä kaikki mahdollisuudet.

Kouluvierailuista jäi paljon mieleen. Erityisesti marsujen kasvattaminen elinkeinona oli vaikuttavaa. Perulaiset maaseutujen nuoret joutuvat usein koulun jälkeen hakoteille, pojat lähtevät kaivoksiin töihin ja tytöt ajautuvat prostituutioon. Elinkeinojen aloittamisen tukeminen saa paljon ihmeitä aikaan ja marsunkasvatus on niistä yksi. World Visionin tavoitteena oli, että lapsia kohdeltaisiin perheissä ja yhteisöissä hyvin, ja että he osaisivat ymmärtää luettua tekstiä ja ratkaista matemaattisia ongelmia. Järjestö tekee yhteistyötä viranomaisten kanssa taatakseen koulutuksen jatkumisen vielä sen jälkeen, kun hanke on tullut heidän osaltaan loppuun.
Työmme on konkreettista opettamista ja ohjaamista esimerkiksi lasten virikkeelliseen olemiseen, kiintymyksen osoitukseen, viljelyyn, käsityötaitoihin, marsujen kasvatukseen, kansalaistaitoihin ja omien oikeuksien tiedostamiseen sekä yhteiskunnassa toimimiseen. Lapsista halutaan muutoksen tekijöitä ja turvallisen, oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan kansalaisia.
Ravitsemusta ja hygieniaa opetettiin myös, esimerkiksi ruoka-aineiden säilyttämistä. Ravitsemusvalistuksesta oli jo hyviä mitattavia tuloksia.

Marsujen kasvatuksesta sain myöhemmin Suomessa kuulla kunniani, kun eräs marsujen ystävä järkyttyi niiden kohtalosta ja veti tukensa pois.

Kaikki kohtaamiset Perussa nuorten ja lasten, epävarmojen aloittelijoiden ja hermostuneiden puheiden pitäjien kanssa – olivat he sitten pormestareita tai opiskelijoita – sai minut tekemään sisäisen päätöksen, joka toivottavasti pitää. Joka ainoa kerta, kun minulla on mahdollisuus siihen, pyrin käyttämään tilaisuuden sanoa jotain rohkaisevaa ja kaunista toiselle ihmiselle, varsinkin silloin kun hän tuntuu tarvitsevan sitä. Harjoittelin tätä Perun matkalla kiitospuheissani. Kerroin, kuinka rohkeita ja reippaita heidän lapsensa ovat ja kuinka hienoa on seurata heitä lempeinä kasvattajina. Kerroin kuinka näimme sen pitkäjänteisen ja sitkeän työn, jota he olivat tehneet, kuinka aiomme kehua Perua, perulaisia, Perun luontoa ja kaikkia niitä ahkeria ihmisiä projekteissa, kun menemme Suomeen. Kerroin, että heille tulee käymään hyvin ja että Perun tulevaisuus on hyvissä käsissä, kun yrittäjyys ja auttaminen kiinnostaa jo noin pienenä. Eihän kaikki merkit tietenkään viitanneet siihen suuntaan. Paljon on vielä tehtävää ja oli monia, joita ei kiinnostanut selvästikään yhteisten asioiden ajaminen, mutta mitä siitä.
Rohkaisevien sanojen käyttäminen on vaikeaa. Toiseen kauniisti katsominen on vaikeaa. Uskoisin, että sitä voi harjoitella – ei tekniikkana ja päälle liimattuna, vaan siten, että oma ajattelu muuttuisi ja näkyisi läpi. Mitä, jos alkaisikin nähdä ympärilläni mahdollisuuksia jokaisessa nuoressa ja aikuisessa, kasvavassa lapsessa? Joskus olen kuitenkin taas niin itseäni täynnä ja sisäänpäin kääntynyt, että en edes huomaa ympärillä olevia mahdollisuuksia tai muiden tarpeita.
Matkaan osallistui henkilö, jolle sanoin jo menomatkalla, että hänellä on kivat nauravat silmät. Hän vastasi (puoliksi leikillään), että ei voi uskoa sitä. Joskus esikoulussa hänelle oli ikätoveri sanonut, että hänellä on rumat silmät, varsinkin silloin, kun hän nauraa. Näitä lauseita me sitten kannamme vuositolkulla mukanamme. Tietysti kannamme mukanamme niitäkin lauseita, joissa joku on sanonut jotain yllättävää ja rohkaisevaa, tai vaan kehunut.
Näitä jälkimmäisiä tilanteita pitää olla paljon enemmän, noin kahdenkymmenen suhde yhteen. Kaksikymmentä kehua saattaa parhaimmassa tapauksessa korvata yhden haukun.