Arkistot kuukauden mukaan:

Jumalan selän takana

English below

Ihan alkumetreillä, aloittaessani työt järjestöjohtajana, en vielä ihan tajunnut, mitä kaikkea tulen tällä tiellä yllätysten kautta oivaltamaan. Minulla oli vaikea henkilöstökeskustelu menossa, YT:t päällä ja hankalia päätöksiä edessä. Sain avointa arvostelua ja jopa vihaa osakseni, jota osasin edellisten kokemusten perusteella odottaa, mutta ei siitä tykkäämään opi. Olin tehnyt itselleni liian tiukan aikataulun ja sopinut yhden kansainvälisen puhelun heti henkilöstöpalaverin jälkeen. Justin joutui odottelemaan minua hiljaisuudessa yli 15 minuuttia. Minua stressasi koko venymisen ajan, että en pääse ajoissa palaveriimme ja aikaa kuluu hukkaan. Olin edellisessä elämässäni tottunut laskemaan tuottavuus- ja kokonaiskustannusaikoja, olemaan tehokas. Aika on rahaa! Kiire!

Saavuttuani viimein stressaantuneena Justinin kanssa palaveriin pahoitellen myöhästymistäni, hän yllättikin minut. Justin sanoi: ’tiedän, miltä sinusta tuntuu, olen ollut samassa tilanteessa. Joten, käytin tämän ajan rukoillakseni puolestasi.’

MITÄ!? Jäin sanattomaksi.

Myötäelämisen ja tuen osoittaminen voi tehdä lähtemättömän vaikutuksen ja kantaa todella pitkälle. Ajan tuottavuuskäyrä on saanut ihan eri muodon. Siitä olisi nyt niin paljon tarinoita.

Toinen tarina:

Olimme olleet jo kauan matkalla, istuneet tuntitolkulla jeepeissä saamassa ’afrikkalaista hierontaa’ niin kutsutuilla teillä. Heränneet aikaisin, nähneet vaikeita asioita, käyneet intensiivisiä keskusteluja ja eläneet riisillä ja kekseillä. Oli siis matkaväsy. Suolen toiminta alkoi olla puheissa esillä ja päivä paistoi kuumasti. Vielä olisi yksi etappi jäljellä ja olimme myöhässä aikataulusta. Matkakumppanini alkoi jo puhua minua ympäri, että jättäisimme viimeisen kohteen väliin ja emme menisikään tutustumaan Maji Moton kouluun ja yhteisöön. Kenialaiset aina sanoi, että paikka on ihan lähellä ja sitten istumme vähintään kolme tuntia autossa. Kaikki on suhteellista.

En ottanut kuuleviin korviin suunnitelman muutoksia, vaan lähdimme vielä viimeiselle etapille. Matka, oli mielestämme niin hankala ja pitkä, että aloin itsekin matkalla miettiä, että ’missä ihmeen Jumalan selän takana nämä ihmiset asuu’ Joku sanoikin, että voiko täällä kukaan asua?

Saavuttuamme paikalle, meitä oli vastassa laulava ja tanssiva joukko tervetulotoivotuksin. Kylän päällikkö lähestyi ensimmäisenä ja sanoi: Tervetuloa. Jumala on antanut meille tämän maan. Tämä on kotimme!

HYI! minua. Sain opetuksen.

Me tulimme sinne isoilla jeepeillä, vesipullot kourassa ja aurinkolasit päässä. Kylän asukkaat kertoivat elämästään, veden hausta ja kuivuudesta. Lähin klinikka oli 25 kilometrin päässä ja sinne käveltiin. Joskus synnyttävää äitiä kannettiin tuo 25 kilometriä ja saattoi käydä niin, että sekä lapsi, että äiti kuoli matkalla.

Saimme kuulla paljon toteavan rehellisiä tarinoita, meitä oli odotettu ja meille oli järjestetty ohjelmaa. Kävimme myös paikallisessa koulussa tapaamassa nuorison vastuunkantajia. Erityisesti yhden nuoren tytön rohkea puhe jäi mieleen, kuinka hän julisti olevansa seuraava nuorisoryhmän presidentti, ensimmäinen tyttö laatuaan.

Minulle tuli sellainen olo, että se olenkin minä, joka olen joskus ajatuksissani Jumalan selän takana. Hän katsoo paljon laajemmalle, kuin osaamme arvatakaan.

Right in the beginning as I started working as a CEO, I didn’t have a clue what I was going to realize on this path. I had a difficult staff conversation going on and difficult decisions ahead about re-organization. I got open criticism and even hatred for my part, which I could expect based on previous experiences, but haven’t learned to like. I had set myself too tight a schedule and arranged one international call right after the staff meeting. Justin had to wait for me in silence for over 15 minutes. I was stressed that I couldn’t get to our meeting in time and time was wasted. In my previous life, I was used to calculating productivity and total cost times, being efficient. Time is money! Hurry!

When I finally arrived from this stressful meeting to have a call with Justin, apologes sorry for being late, Justin surprised me. Justin said: ’I know how you feel, I’ve been in the same situation. So, I used this time to pray for you. ’

WHAT!? I was speechless.

Demonstrating compassion and support can make a ever lasting impression and take a real step forward. 

The productivity curve over time has taken on this journey a completely different shape. There would be so many stories about it now.

Another story:

We had been on the road for a long time, sitting for hours in jeeps getting an ‘African massage’ on so-called roads. Woke up early, saw difficult things, had intense conversations, and lived with rice and biscuits. So there was travel fatigue . Stomach function began to be frequent topic in discussions and the day shone hotly. There would be one more place to visit left and we were late for schedule. My travel companion was already starting to talk around me about skipping the last destination and not even going to explore Maji Moto’s school and community. Kenyans always said that the place is very close and then we sit for at least three hours in the car. Everything is relative.

I didn’t listen to those comments and we left for the final visit. The journey, we thought, was so difficult and long that I started to think that ‘this place is behind God’s back’ Someone said ’how can anyone can live here?’

When we arrived, we were greeted by a singing and dancing group with welcome. The village chief approached first and said: Welcome. God has given us this land. This is our home!

Shame on me. I got a lesson.

We came there in big jeeps, water bottles and sunglasses. The villagers told about their lives, their efforts to get water and the drought that was there all the time. The nearest clinic was 25 km away and they walked there. Sometimes the mother giving birth was carried that 25 kilometers and it could happen that both the child and the mother died on the way.

We got to hear a lot of honest stories, we had been expected and a program had been arranged for us. We also went to a local school to meet with youth leaders. The bold speech of one young girl in particular was powerful as she declared herself the next president of a youth group, the first girl of its kind.

I had the feeling that it is me who is behind God’s back and lost. He looks much broader than we can imagine.

There is a time for everything

Ten years of service for World Vision are beginning to come to an end. Six years ago, I signed a contract of employment Finland World Vision CEO and I jumped into a new world. Before that, I had already served for four years in association’s board of directors.

What is the role of a leader?

Leader’s job is to create the conditions for success. The role of the leader is to allow (not to stop) good ideas emerging from the organization and to stop activities that do not build the implementation of the strategy. Wisdom is needed to separate the two. The role of the leader is to increase and enable responsibility, success and development, empower and responsibility . Encourage when one is down or scared and defend when one is threatened. The role of the director is defined through responsibility. It is good for a leader to understand when it is a time to step aside and when a new kind of responsibility and competence is needed.

Working at World Vision has been so rewarding and interesting that I was already starting to feel like I needed this organization more than they needed me to. Am I in love with relevance, power, admiration, respect, excitement? Do I still have something to give, or have I become addicted myself? What else could I learn and where to serve?The experience of moving from business to a NGO has been great. I couldn’t guess how much more difficult it is to raise funds and how much more complicated it is compared to the more straightforward actions of companies. Such exchanges between sectors should happen more, one way and the other. Similar laws and logics on both sides, from slightly different perspectives. People are the same regardless of industry or geography.

In gratefull and heavy heart, I leave this stage of my working life behind and move on to a new one. I am thankful with everything I have learned and seen and I am glad that this knowledge and learning is still valued in business life as well. The decision to leave was clear, but still difficult. Gratitude remains.

My greatest admiration goes to our employees , especially in the field. All volunteers and people who work hard and brightly in difficult circumstances. And definitely to those children, men, women who have been able to change the direction of their lives, even if the circumstances do not support it at first sight. I have met with ordinary people in every corner of the world, in poor conditions, and have felt minority compared to their courage and attitude. There are thousands of stories.

Our Finnish organization has grown, albeit not in headcount, to enormous mental and professional proportions. They have the courage, competence, enthusiasm and desire for service. They know every day why we do this work and they strive for better every day. We have grown into leaders, decision makers and innovators . There is still potential for anything!

We have created a rhythm and routine, a systematic dialogue, both with each other, as with our supporters, partners, and ‘beneficiaries’. We have been paranoid, tenacious, kind, and advocates of weaker rights. Our organization is in a blessed state. Let it continue.Thank you!

What have I seen?

These years can accommodate hundreds of hours at airports, waiting rooms, jeeps, airplanes and offices.I have sat on sweaty plastic chairs with a bottle of water in my hand, hundreds of hours. I have danced, sung, played with, saluted, consecrated water points, wells tried pumps, forest pruning, increase peanuts, tree planting. I have visited scary looking toilets trying to avoid waste and spiders. Eaten strange foods in very strange conditions. Crickets, offal, frogs, ‘meat stews’, rice, rice, rice and rice. Tasted fresh, fly-colored honey and sipped horse milk. Overnight in a yurt, container, inns under mosquito nets listening to exotic sounds.

Long speeches under acacia trees, in schools, slums, sweaty offices, and cool evenings at the hotel. Admired the sunrises and sunsets. Awakened to the barking of dogs and the sound of roosters in the dark countryside. Woke up at the time of the cock crowing and returned in the darkness of the night. Enjoyed fabulous meals at white tablecloth restaurants, after a long day of dusty travel with protein bars. Went to cold shower or survived evening washes in a container with the power of one bucket, or with just clays

I have met with bishops, religious leaders, ambassadors, police directors, officers, security guards and vendors, drug addicts, street children, refugees, every effort lost, who have fled war, injured, victims of violence, traumatized, mentally handicapped, offenders. Seamstresses, farmers, fishermen, landfill diggers , entrepreneurs, hairdressers, cleaners. And lots and lots of kids, sick, healthy, apathetic or laughing, shy and lonely, abandoned and loved.

I have sat in seminars in the government office , in Bogota, in Geneva, Manila, Armenia, Romania, the Philippines, in California, England, Uganda and Kenya. Been a week at Taizé Monastery, visited Vatican . Visited a 30th century church in Armenia, Machu Piccu , safaris, Oxford halls, Kuala Lumpur markets. In the footsteps of Chinggis Chan, ate Mongolian delicacies. Lost in Ulaanbaatar and took a taxi ride astray in the heart of the slum, receiving a reprimand from the chief .I have slept several nights on Doha terminal’s floor, I slept outside of a terminal in Manila. I’ve swum in Iloilo lagoons, saw the mango plantations in several continents. Eaten fresh fruit for breakfast, ripened under the sun.

I have toured slums in Columbia, Peru, Nairobi, the Philippines and seen garbage mountains, smelled lemurs, dodged street-rippling urine and poop bags hanging from tree branches. Understood the world’s waste problem from a slightly different perspective than here in Finland.

All over, I have seen friendship, caring, taking responsibility, change in strength, joy, courage and success. I do not want to be seen for the benefit and the need to put on a good circulation. Belief in the future and hope in spite of the past and losses. I have seen the homeland of love and pride. Talent and entrepreneurship.

Everywhere I have told the Greetings from Finland, a far way nation that cares about what happens to you and what else you might become, that the transformation is possible. The Finnish people will bless and support you, share the good they have. The loyalty of our sponsors is touching, their loyalty to their mission will transform lives.

Eteenpäin elävän mieli

Kymmenen vuotta World Visionin palveluksessa alkaa olla lopuillaan. Kuusi vuotta sitten allekirjoitin työsopimuksen Suomen World Visionin toiminnanjohtjan tehtävästä ja hyppäsin uuteen maailmaan Sitä ennen olin jo neljä vuotta palvellut yhdistyksen hallituksessa.

Mikä on johtajan tehtävä?

Johtajan tehtävä on luoda olosuhteet onnistumiselle. Johtajan tehtävä on olla torppaamatta organisaatiosta nousevia hyviä ideoita ja pysäyttää sellainen toiminta joka ei rakenna strategian toteutumista. Viisautta tarvitaan näiden kahden erottamiseen.

Johtajan tehtävä on kasvattaa ja mahdollistaa vastuunottamista, onnistumista ja kehittymistä, valtuuttaa ja vastuuttaa. Rohkaista silloin, kun pelottaa ja puolustaa, silloin kun uhataan.

Johtajan tehtävä määritellään vastuun kantamisen kautta. Johtajan on hyvä ymmärtää, milloin kannattaa väistyä, ja milloin tarvitaan uudenlaista vastuunkantamista ja osaamista.

Työ World Visionissa on ollut niin opettavaa ja mielenkiintoista, että minusta alkoi jo tuntua siltä, että minä tarvitsen tätä organisaatiota enemmän, kuin he tarvitsevat minua. Olenko rakastunut merkityksellisyyteen, valtaan, ihailuun, kunnioitukseen, jännitykseen? Onko minulla vielä annettavaa, vai olenko itse tullut riippuvaiseksi? Mitä voisin vielä oppia ja missä palvella?

Kokemus yrityselämästä siirtymisestä järjestöön on ollut hieno. En osannut arvata, kuinka paljon vaikeampaa on varainhankinta ja järjestöjen todellisuus verrattuna yritysten suoraviivaisempaan toimintaan. Tällaista alojen kesken tapahtuvaa vaihtoa soisin tapahtuvan enemmänkin, puolin ja toisin. Samanlaisia lainalaisuuksia ja logiikoita molemmin puolin, hieman eri näkökulmista. Ihminen on sama toimialasta tai maantieteestä riippumatta.

Hyvillä mielin ja haikeana jätän taakseni tämän vaiheen työelämästäni ja siirryn uuteen. Iloitsen kaikesta oppimastani ja nähdystä ja iloitsen siitä, että tätä osaamista ja oppia edelleen arvostetaan yrityselämässäkin. Päätös lähtemisestä oli selkeä, mutta silti vaikea. Kiitollisuus jää.

Suurimman ihailuni saa meidän työntekijät, erityisesti kentällä. Kaikki vapaaehtoiset ja vaikeissa olosuhteissa sinnikkäästi ja valoisasti toimivat ihmiset. Sekä ehdottomasti ne lapset, miehet, naiset, jotka ovat pystyneet muuttamaan elämänsä suunnan, vaikka olosuhteet eivät sitä ensi näkemältä tue. Olen tavannut tavallisia ihmisiä maailman joka kolkassa, köyhissä olosuhteissa ja kokenut alamittaisuutta heidän rohkeuteensa ja asenteeseensa nähden. Tarinoita on tuhansia.

Suomen organisaatiomme on kasvanut, vaikkakaan ei henkilömääräisesti, valtaviin henkisiin ja ammatillisiin mittasuhteisiin. Heillä on rohkeutta, osaamista, innostusta ja palveluhalua. He tietävät joka päivä, miksi teemme tätä työtä ja he pyrkivät päivittäin parempaan. Meillä on kasvanut vastuunottajia ja johtajia, päätöksentekijöitä ja innovaattoreita. Potentiaalia on vielä vaikka mihin!

Olemme luoneet rytmin ja rutiinin, systemaattisen dialogin, sekä keskenämme, kuin tukijoidemme, kumppaneidemme ja ’hyödynsaajien’ kanssa. Olemme olleet vainoharhaisen sinnikkäitä, tarkkoja, ystävällisiä ja heikompien oikeuksien puolustajia.

Organisaatiomme on siunatussa tilassa. Se jatkukoon.

Kiitos!

Mitäkö olen nähnyt?

Näihin vuosiin mahtuu satoja tunteja lentokentillä, odotustiloissa, jeepeissä, lentokoneissa ja toimistoissa.

Olen istunut selkä hikisenä muovituoleilla vesipullo kädessäni, satoja tunteja. Olen tanssinut, laulanut, leikkinyt, tervehtinyt, vihkinyt vesipisteitä, kokeillut kaivojen pumppuja, metsän karsimista, maapähkinöiden kasvattamista, puun istuttamista. Olen käynyt monenmoisissa maakuoppavessoissa, kartellen jätteitä ja hämähäkkejä. Syönyt kummallisia ruokia kovin kummallisissa olosuhteissa. Sirkkoja, sisälmyksiä, sammakoita, ’lihapatoja’, riisiä, riisiä, riisiä ja riisiä. Maistanut tuoretta, kärpästen värittämää hunajaa ja hörpännyt hevosen maitoa. Yöpynyt jurtassa, kontissa, majataloissa moskiittoverkkojen alla kuunnellen eksoottisia ääniä.

Pitkiä puheita akaasiapuiden alla, kouluissa, slummeissa, hikisissä toimistoissa, viilenevissä illoissa. Ihaillut auringon nousut ja laskut. Herännyt koirien haukuntaan ja kukkojen kieuntaan pimeällä maaseudulla. Noussut kukonlaulun aikaan ja palannut yön pimeydessä. Nauttinut upeita aterioita valkoisten pöytäliinojen ravintoloissa, pitkän pölyisen ja proteiinipatukoilla varustetun matkapäivän jälkeen. Käynyt kylmissä lirusuihkuissa tai selvinnyt iltapesuista kontissa yhden ämpärillisen voimin, tai pelkillä saveteilla.

Olen tavannut piispoja, uskonnollisia johtajia, suurlähettiläitä, poliisijohtajia, virkamiehiä, vartijoita ja toimittajia, narkkareita, katulapsia, pakolaisia, kaikkensä menettäneitä, sotaa paenneita, vammautuneita, väkivallan uhreja, traumatisoituneita, kehitysvammaisia, rikollisia. Ompelijoita, maanviljelijöitä, kalastajia, kaatopaikan dyykkareita, yrittäjiä, kampaajia, siivoojia. Ja paljon, paljon lapsia, sairaita, terveitä, apaattisia ja nauravia, ujoja ja yksinäisiä, hyljättyjä ja rakastettuja.

Olen istunut seminaareissa, säätytalolla, Bogotassa, Genevessä, Manilassa, Armeniassa, Romaniassa, Filippiineillä, Kaliforniassa, Englannissa. Ollut viikon Taizén luostarissa, vieraillut vatikaanissa. Vieraillut 300-luvulla rakennetussa kirkossa Armeniassa, Machu Picculla, safareilla, Oxfordin saleissa, Kuala Lumpurin toreilla. Chinggis Chanin jälillä syönyt Mongolialaisia herkkuja. Eksynyt Ulan Bataarissa ja ajanut taksin kyydissä harhaan slummin ytimessä saaden nuhtelun slummin pääliköltä.

Dohan terminaalin lattialla olen nukkunut usean yön, yhden yön Manilan sisäisten lentojen terminaalin ulkopuolella. Olen uinut Iloilon laguuneissa, nähnyt mangoviljelmiä monella mantereella. Syönyt tuoreita hedelmiä aamiaiseksi, auringon alla kypsyneitä.

Kiertänyt slummeja Columbiassa, Perussa, Nairobissa, Filippiineillä ja nähnyt jätevuoret, haistanut lemut, väistellyt kadulla lainehtivaa virtsaa ja puun oksilla riippuvia kakkapusseja. Ymmärtänyt maailman jäteongelman hieman erilaisesta perspektiivistä, kuin täällä Suomessa.

Kaikkialla olen nähnyt ystävyyttä, välittämistä, vastuunkantamista, muutosvoimaa, iloa ja onnistumisen rohkeutta. Olen nähnyt halua olla hyödyksi ja tarvetta laittaa hyvä kiertämään. Uskoa tulevaisuuteen ja toivoa menneisyydestä ja menetyksistä huolimatta. Olen nähnyt kotiseuturakkautta ja ylpeyttä. Lahjakkuutta ja yrittäjyyttä.

Kaikille olen kertonut terviset Suomesta. Kaukana on kansa, joka välittää siitä, mitä sinulle tapahtuu ja mikä sinusta vielä tulee. He siunaavat ja tukevat teitä, jakavat omastaan. Kummiemme lojaalisuus on mieltä liikuttavaa, heidän uskollisuutensa tehtävässään on maailmoja muuttava.