Observations and lessons collected last week:

Disabled persons, especially those who are not used to it, are very vulnerable to accidents. If there are unrealistic perceptions of our own abilities, it will cause incidents both for ourselves and for our environment. Even though we trust our imaginary abilities 110%, we notice at some point that there is a group of worried people following the situation. So you have to re-examine your own limits and carrying capacity to have a realistic, but optimistic perception of what you are capable of at the time.

I can not  hurry to attach tendons and muscles. The alternatives are accept and wait or go backwards. Growth can not be forced. It can not be controlled, but it can be helped by collaborating with it. Everything has its time. One self either adjusts or doesn’t.

My daughter said yesterday after a fairly eventful day that it starts to get a little irritating with this messing up with everything (meaning me). In my middle school, my teacher Isa, called me Sählä (someone who doesn’t concentrate and messes up things) . Have I learned anything along the years?

So I dropped my cellphone into a bucket of water. I could not bend to lift it. Whole shelf of glasses dropped into the sink, on top of me, and on the floor thousands of scraps.  The glass mirror door fell on the floor, first falling on Alli’s hand. She hit his head while dodging, as I was on the way. One mirror door proke to pieces. Luckily, Alli didn’t get any wounds, but only a strong hit on her hand.

So I just really need to watch when things are looked after without my involvement. Let’s see if I will learn. Fortunately, around me there are a lot of gentle and friendly people who can encourage me to take it easy and they notice my excessive activation.

Six weeks in this universe is nothing. I myself am in all this a tiny rounding error, but still an important part of the whole picture. Dont’t take yourself so seriously. That’s the learning. My good friend said, ’I will come to a good and courageous mood when I think of myself being so small in this universe’ – a wonderful tought!

However, I have made the activity in the testing different things in my kitchen to fulfill my spare time. I baked for the first time in my life some traditional, complex,  spoon cookies, and stuffed them with my own self made apple marmelade!

Yesterday we had many cooks in the kitchen, it was fun, but quality control was lacking. Nobody had leadership, I had an idea and a vision, but I did not tell it clearly to others. I left the kitchen to do other stuff. In the end, we had to bake the same dough twice, the cookie cutters were found just before the last portion went to oven, some of the cookies got covered with salt and cinnamon and the last portion got burned. However, around 50 really good cookies were baked. 30 was destroyed. Percentually quite ok.

’Too many cooks spoil the broth?’ Not necessarily. We only needed a project manager who would have been  responsible for the result.

 

Viime viikolta kerättyjä havaintoja ja oppeja:

Liikuntarajoitteinen, varsinkin harjaantumaton sellainen, on erittäin tapaturmaherkkä. Jos on epärealistiset käsitykset omista kyvyistään, aiheuttaa vaaratilanteita sekä itselleen, että ympäristölleen. Vaikka itse luottaisikin 110% omiin kuvitteellisiin kykyihinsä, huomaa  jossain vaiheessa ympärillään lauman huolestuneita katseita seuraamassa tilannetta, että kuinkahan tuossakin nyt käy. Täytyy siis tutustua uudelleen omiin rajoihinsa ja kantokykyynsä, jotta on realistinen, mutta optimistinen käsitys siitä, mihin kykenee.

Jänteiden ja lihasten kiinnittymistä ei voi kiirehtiä. Vaihtoehtoina on nöyrtyminen tai hajoaminen. Kasvua ei voi pakottaa. Sitä ei voi kontrolloida, mutta sitä voi auttaa ryhtymällä yhteistyöhön sen kanssa. Kaikella on aikansa. Aikaan joko sopeutuu tai sitten ei. Jos ei sopeudu, ei kenelläkään ole kivaa.

Tyttäreni tokaisi eilen jokseenkin tapahtumarikkaan päivän päätteeksi, että alkaa vähän kyllästyttää tämä sählääminen. Keskikoulussa liikunnanopettajani, Isa, kutsui minua Sähläksi. Onko mitää tarttunut mukaan matkan varrella?

Pudotin siis kännykkäni vesiämpäriin, kun sähläsin vessanpesun kanssa. En voinut kumartua nostamaan sitä. Kokonainen hyllyllinen juomalaseja putosi tiskialtaaseen, päälleni ja lattialle tuhannen pirstaleiksi. Olinkohan horjatanut niin, että kiinnikkeet liikahtivat? Vessan peilikaapin ovi putosi lattialle, osuen ensin Allin käteen. Hän löi päänsä siihen väistäessään minua, olin tiellä. Yksi peiliovi pirstaleina. Onneksi Alli taisi saada vain kunnon tällin käsivarteensa ja haavoilta vältyttiin.

Minun kannattaa siis ihan vaan katsella, kun asioita tapahtuu ilman osallistumistani. Saa nähdä, meneekö oppi perille. Onneksi ympärilläni on paljon lempeitä ja ystävällisiä ihmisiä, jotka jaksaa kannustaa ottamaan iisisti ja huomauttavat liiasta aktivoitumisesta.

Kuusi viikkoa tässä maailmankaikkeudessa on mitätöntä. Minä olen tässä kaikessa pienen pieni pyöristysvirhe, mutta silti merkittävä osa kokonaisuutta. Ei kannata ottaa itseään niin hirveän vakavasti. Hyvä ystäväni sanoi: ’Tulen hyvälle ja rohkealle tuulelle pienuuttani ajatellessani’ -ihana ajatus!

Olen kuitenkin toimeliaisuudessani tehnyt erilaisia koekeittiön asioita täyttääkseni tyhjää aikaa. Valmistin elämäni ensimmäistä kertaa lusikkaleipiä, jonka sisälle laitoin itse tekemääni omenamarmeladia! Jääköön historian kirjoihin.

Eilen meitä oli monta kokkia keittiössä, oli hauskaa, mutta laadunvalvonta petti. Kenelläkään ei ollut johtajuutta, minulla oli idea ja näky, mutta en kertonut siitä selkeästi muille. Jätin homman kesken ja menin puhelimeen ym sähläsin muita asioita. Lopputulemana jouduimme leipomaan saman taikinan kahteen kertaan, pikkuleipämuotit löytyivät juuri ennen viimeistä pellillistä, osa pikkuleivistä kuorrutettiin suola-kaneli -yhdistelmällä ja viimeinen pellillinen paloi karrelle. Saatiin kuitenkin n 50 oikein hyvää pikkuleipää. 30 tuhoutui. Prosentuaalisesti ihan jees.

’Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa’? Ei välttämättä. Tarvitaan jonkunlainen projektipäällikkö, joka vastaa lopputulemasta.

 

 

Me and Alex, we’re both physically handicapped. I temporarily, Alex permanently. My handicap is fixed in the world’s best health care service and operated by a world class orthopedic surgeon, insurance coverage, and now I’m recovering. Alex’s disability could also have been helped as a child if there was health care.

We both have difficulty moving from one place to another, we have to use crouches to get around, except that Alex does not have any, he crawls.

I asked my friend to visit the City of Helsinki’s free equipment lending facilities covered by Finnish social security to get supplies for me, such as pliers, toilet seat elevation (Alex has no toilet), and sofa step (Alex has no sofa, Alex has no home).

We both have a hard time pulling a sock on the foot except Alex has no socks.

The visit to toilet is very uncomfortable for both of us without the tools, except that Alex does not have a toilet. No tools.

I can not put foot creme to my feet or shave my legs, I would buy it as a service if I would be allowed to sit down! What a tragedy.

Cooking is difficult when you can not reach or bend and balance is not good. Alex don’t have this problem as he eats the bread he happens to find and keeps it in his pocket (Alex has pants, or at least something like that)

I’m so annoyed as there are so beautiful and rare early summer days and I can not even go out that much to enjoy it in a good company. Alex can not get to the shadows, as he escapes the war from southern Sudan, dodging the horrible human masses and hiding in the bushes (3 days) Alex crawls a war escape 28km, 3km a day under the hot sun.

I was moving my house and I was nervous before hand when there was so much stuff that had to be moved from place to another, thankfully there were a lot of friends and family helping and everything went more than well. Alex’s family has been killed, Alex was alone. Alex does not have any stuff.

I have a lot of problems Alex does not have. A hairdresser’s visit, it is difficult without being able to sit. Having a shower after the surgery, I had to wait two! days. Sitting in restaurants and parks and enjoying the crowd is now at a break, I have to refuse the invitations and skip a lot of fun. Alex does not have these problems.

If Alex was a woman, she would have been raped because 50% of the disabled refugees would be raped. Alex’s story I do not know. I do not have this problem.

My wound is carefully operated in a sterile environment and ticks are removed in hospital, no infections , because the wound care is very important in Finland. Alex’s wounds have come from the fact that he has fled the war by crawling in a rocky desert for two weeks.

This week’s lesson has been to have a small, private glimpse of how small things can return human dignity to a disabled refugee. How important it is to maintain independence for your own hygiene, washing and clean water, aids and other people’s reliance and help. The question is about human dignity, for me and Alex.

Alex now has things well according to his own words. He made it to the Palorinyan Refugee Camp in Uganda.  World Vision Finland, together with the Ministry for Foreign Affairs, finances and works for the improvement of the water and toilet situation of disabled refugees in refugee camps. In addition, we help people with disabilities to acquire a livelihood for them to secure their own standard of living.

Alex is an entrepreneur, he has a grinding mill, Alex’s group of 7 called ‘Lomeriti-dara’ (the poor cannot get tired) received a grinding mill from World Vision. “This grinding mill is helping us earn some income. Fellow refugees bring their food for grinding every now and then. Some give us cash while others give us food in kind. Every two weeks we share the money, sometimes we decide to give it to one person if he/she has a very pressing need or a business idea that requires capital,I am able to buy books, pens, and also have some spare money to buy anything I want” Alex narrates.

I am rich, I’m tired. So I go to my raised couch to rest and watch Netflix.

 

Alex’s story

https://www.wvi.org/article/alex%E2%80%99s-escape-victory

 

Minä ja Alex, me olemme molemmat liikuntarajoitteisia. Minä väliaikaisesti, Alex pysyvästi. Minun vammani on korjattu maailman parhaassa terveydenhuoltopalvelussa pätevän ortopedin leikkaamana, vakuutusturvan avulla ja nyt olen toipilas. Alexin vamma olisi myös ollut korjattavissa lapsena, jos olisi ollut terveydenhuoltoa.

Meillä molemmilla on hankalaa liikkua paikasta toiseen, joudumme turvautumaan apuvälineisiin, paitsi, että Alexilla ei ole apuvälineitä, hän ryömii.

Minä pyysin ystävääni käymään Helsingin kaupungin ilmaisessa apuvälinelainaamossa hankkimassa minulle tarvikkeita, kuten pihdit, wc-pöntön korokkeen (Alexilla ei ole vessaa), ja sohvan korokkeen (Alexilla ei ole sohvaa, Alexilla ei ole kotia).

Meillä molemmilla on hankalaa vetää sukkia jalkaan, paitsi että Alexilla ei ole sukkia.

Vessassa käynti on meille molemmille vaivalloista ilman apuvälineitä, paitsi että Alexilla ei ole sitä vessaa.

En pysty itse rasvaamaan jalkoja tai sheivaamaan, ostaisin sen palveluna, jos saisin istua!

Ruoanlaittaminen on molemmilla hankalaa, kun ei pysty kurottelemaan eikä kumartumaan ja tasapaino ei ole kunnossa. Paitsi, että Alexilla on helppoa, kun hän järsii löytämäänsä leivänkannikkaa ja säilyttää sitä taskussaan (Alexilla on housut, tai ainakin niiden aihiot)

Minua harmittaa, kun on niin kaunis alkukesä ja en oikein pääse ulos vielä nauttimaan Suomen suvesta. Alex ei pääse varjoon, sillä hän pakenee sotaa Etelä-Sudanista väistellen kauhusta sinkoilevia ihmismassoja ja piileskellen pensaissa (3 päivää) Alex ryömii sotaa pakoon 28 km, 3 km päivässä, kuuman auringon alla.

Minulla oli muutto ja liikuntarajoitteisena se jännitti etukäteen, kun niin paljon tavaraa piti siirtää paikasta toiseen, onneksi oli paljon ystäviä ja perhettä auttamassa ja kaikki meni enemmän kuin hyvin. Alexin perhe on tapettu, Alex oli yksin. Alexilla ei ole tavaroita.

Mietin täällä huolestuneena, että kuinka saisin järjestettyä kuopukselleni runsaat ylippilasjuhlat ja valmistettua kaikkia herkkuja juhlijoille, jotta näyttäisin toimeliaalta ja vieraanvaraiselta ylioppilaan äidiltä, olen joutunut pyytämään ja vastaanottamaan apua.

Minulla on paljon sellaisia ongelmia, mitä Alexilla ei ole. Kampaajalla käynti, se on vaikeaa ilman istumista. Suihkussa käyminen leikkauksen jälkeen, piti odottaa kaksi! vuorokautta. Ravintoloissa ja puistoissa istuminen ja ihmisvilinästä nauttiminen on nyt tauolla, joudun kieltäytymään kutsuista ja menetän paljon hauskaa. Alexilla ei ole näitä ongelmia.

Jos Alex olisi nainen, hänet olisi raiskattu, sillä 50% vammaisista pakolaisnaisista tulevat raiskatuksi. Alexin tarinaa en tiedä. Minulla ei ole tätä ongelmaa.

Minun haavani on tehty steriilissä ympäristössä ja tikit poistetaan lääkäriasemalla, tulehduksia ei ole tullut, koska haavanhoitoon kiinnitetään paljon huomiota. Alexin haavat ovat tulleet siitä, että hän on ryöminyt sotaa pakoon kivisessä autiomaassa kahden viikon ajan.

Tämän viikon opetus on ollut saada pieni omakohtainen häivähdys siitä, miten pienillä asioilla voi palauttaa vammaiselle pakolaiselle ihmisarvon. Kuinka merkityksellistä on säilyttää itsenäisyys oman hygienian suhteen, peseytyminen ja puhdas vesi, apuvälineet ja muiden ihmisten välittäminen ja apu. Kysymys on ihmisarvosta, me olemme Alexin kanssa siinä samanlaisia.

Alexilla on nyt omien sanojensa mukaan asiat hyvin. Hän on saanut apua Palorinyan pakolaisleirillä Ugandassa. Suomen World Vision yhdessä Ulkoministeriön kanssa rahoittaa vammaisten pakolaisten vesi- ja vessatilanteen parantamista pakolaisleireillä. Lisäksi autamme vammaisia hankkimaan itselleen elinkeinon, jolla he voivat turvata oman elämisensä.

Alex on yrittäjä, hän mylläri. Alex on perustanut muiden pakolaisten kanssa osuuskunnan, jonka nimi on Lomeriti-dara, suomeksi ’Köyhän ei sovi väsyä’ Hän maksaa niillä tuloilla oman koulunkäyntinsä ja rahaa kuulema jää vielä niin paljon, että hän voi hankkia ihan mitä haluaa! Osan tuloistaan he antavat pakolaisleirin muille tarvitsijoille, jotta hekin saisivat paremmat mahdollisuudet. Alex haluaa maksaa takaisin sitä hyvää,  mitä hän on saanut.

Minä olen rikas, minua väsyttää. Siispä menen korotetulle sohvalleni lepäämään ja katselemaan Netflixiä.

 

 

Alexin tarina:

https://www.wvi.org/article/alex%E2%80%99s-escape-victory