Slummista uupuneena lähdimme maaseudulle Mogotioon katsomaan toisenlaista elämää. Mielessämme oli edelleen tarinoiden kerääminen ja ihmeiden ymmärtäminen.

Kuulimme tarinoita nuorista tytöistä, joita pahoinpidellään, ryöstetään ja raiskataan koulumatkalla. Meille kerrottiin, että lapsia, jotka eivät mahdu kotiinsa nukkumaan. Heidät lähetetään yön selkään selviytymään itsekseen. Nämä lapset nukkuvat puiden oksilla ja varastoissa, milloin missäkin. Joskus joku nuori mies saattaa ottaa tällaisen 12-vuotiaan tytön tai nuoremman viereensä nukkumaan ja kutsua häntä vaimokseen.

Tytöille on rakennettu asuntoloita, jotta he voisivat käydä kouluaan turvassa. Asuntolan ympärillä on piikkilanka-aita. Uusi vessa ja suihku takaavat sen, että heitä ei raiskata tai kaapata, jos lähtevät illalla peseytymään tai tarpeilleen.

Monet nuoret pojat alkoholisoituvat. Toiset lopettavat koulunsa kesken kaiken elättääkseen perhettään. Monet heistä ovat yksinhuoltajaäitien kasvatteja, joilla ei ole isän mallia. Kukaan ei kerro heille kasvamisesta ja miehistymisestä, vastuusta ja rajoista. Heille ei opeteta kunnioitusta, eikä heitä kunnioiteta.

Tätä tarkoitan rumuudella.

Kaiken tämän keskellä tapahtuu ihmeitä. Ihmisiä, jotka nostavat päänsä, alkavat kirjoittaa elämäänsä uudelleen, löytävät jonkun, joka uskoo heihin, tai vain pakenevat pois kaiken keskeltä. Nämä miehet ja naiset ovat niin kiitollisia uudesta elämästään, että he haluavat maksaa kaiken saamansa hyvän takaisin.

Maaseudulla tapasimme perheitä, joissa oli terveitä ja vilkkaita lapsia, iloisia äitejä ja työtelijäitä isiä.

Eräs perhe oli esimerkkinä hygienia- ja asumisohjelmassa. Heille oli neuvottu, kuinka tiskit kannattaa kuivattaa ulkona, kädet pestä vessakäynnin jälkeen ja rakentaa vessa tarpeita varten. Aikaisemmin he tekivät tarpeensa tontille kuoppaan, josta jätteet sitten sateen aikana ajautuivat juomaveteen. Kolera ja lavantauti olivat jatkuvasti vieraana. ”Me olemme terveitä nyt”, he sanoivat, hyvin yksinkertaisten ja halpojen keinojen avulla.

Toisen perheen karja oli lihavaa ja tuotti maitoa yli kaksinkertaisesti aikaisempaan verrattuna. Heille oli opetettu metsän hoitamista niin, että kaikkea ei leikattu pois. Puita karsittiin ja kasvatettiin, versoille raivattiin tilaa ja heinää niitettiin talteen. Muutamalla yksinkertaisella työkalulla kuten veitsellä ja hangolla maanviljelijä hoiti metsäänsä. Karja sai ruohoa, ruoho kasvoi puiden varjossa. Äiti sai karsituista oksista polttoainetta, jota hän aikaisemmin joutui noutamaan tuntien päästä. Lehmät lypsivät maitoa ja lapset saivat hoitoa.

Tätä neuvontatyötä tekevät vapaaehtoiset ja heidät koulutetaan paikallisin voimin yhteisillä rahoilla, joista osa tulee esimerkiksi suomalaisilta tukijoilta järjestöjen kautta.

Vierailimme maaseudulla, koulussa, jossa oli tyttöjen turvatalo. Talossa oli sisäsuihkut ja vessat. Sinne veimme 20 kiloa suomalaisten vapaaehtoisten ompelemia kestositeitä, jotta tytöt voisivat käydä koulua myös kuukautisten aikana.

Nämä ovat ihmeitä, joita voi ymmärtää vain, kun on ensin nähnyt rumuuden.

Valinnoilla on merkitystä – rajoilla ja opetuksilla, rohkaisuilla ja lupauksilla, luottamuksella ja tukemisella.

Päätöksellä ja tekemisellä. Auttamisella ja takaisin maksamisella.

Kenialaiset osaavat juhlia, toivottaa tervetulleeksi, antaa lahjoja, laskea leikkiä ja nauraa kovaan ääneen. He pitävät väreistä ja nauravat vitseillesi mahat kippurassa. Heitä on helppo ilahduttaa, erityisesti siten, että opettelee tervehtimään ja kiittämään heidän omalla kielellään. Pitkillä automatkoilla kerroimme tarinoita ja leikimme arvoitusleikkejä sekä lauloimme. Kenialaiset ovat myös jokseenkin hierarkisia. Minun piti varoa sanomisiani ja toiveideni ilmaisua, koska ne oli tapana ottaa vakavasti ja niitä alettiin heti toteuttaa. Etupenkki oli yleensä varattu minulle, sillä siitä näki parhaiten ja se oli mukava. Muut seurueen jäsenet, olivatpa ketä julkkiksia tahansa, matkustivat pikkubussin takaosassa. Tämän vuoksi tutustuin kuljettajiin ja heidän työhönsä hyvin. Kuljettajalla on paljon vastuuta myös turvallisuudesta ja koko monimutkaisen aikataulun suunnittelusta. Tiet ovat vaarallisia, erityisesti slummeissa ja syvällä maaseudulla, missä ei muita autoja juuri näkynyt. Matkalla saattoi sattua mitä tahansa ja harjaantumattomat ‘valkonaamat’ aiheuttivat itsekin usein yllättäviä tilanteita turvallisuuden kannalta. Vaikka monen järjestön työntekijän työ on vaarallista, erityisesti konflikti- ja tautialueilla, niin suurin osa kuolemantapauksista koskee juuri liikennettä ja kuljettajia.

Eräs kiperä tilanne johtui juuri oman kuljettajan puutteesta. Jostain syystä meidät oli laitettu tavalliseen, toki tarkastettuun, taksiin. Kyydissä oli lisäkseni yksi valokuvaaja ja suosittu suomalainen hyväntahdonlähettiläs. Viikon aikataulu kuvauksineen oli ollut tiukka emmekä olleet ehtineet vielä käydä slummissa. Ajaessamme erään slummin ohi, kysyimme, voisiko tuohon ihan nopeasti autolla piipahtaa. Kuljettaja lähtikin viemään meitä syvälle slummiin. Jossain vaiheessa huomasin, että hän itse alkoi hermostua tilanteesta. Emme päässeet kääntymään mutaisella ja kapealla tiellä ja saimme paljon huomiota osaksemme. Mukanamme kulkenut varustelu kännyköineen ja kameroineen oli slummissa muutaman vuoden palkan arvoisia eikä meillä ollut vartijoita mukana. Viimein tulimme aukion kaltaiselle aluelle, jossa pääsimme kääntymään. Auto kuitenkin jumittui mutaan. Autosta nouseminen ei tullut kuuloonkaan. Rauhallisesti piti hengitellä ja toivoa ja rukoilla renkaiden pitämistä mutaisella tiellä. Ympärillemme alkoi kerääntyä sankoin joukoin ihmisiä, eivätkä he olleet lähestymässä auttamisaikessa. Pääsimme kuin pääsimmekin kääntymään ympäri, mutta seuraavaksi meidät pysäytti alueen sheriff. Hän alkoi pyytää meiltä kirjallista lupaa liikkua ja kuvata slummissa. Sitä ei ollut. Jouduin vakuuttelemaan hyvää tahtoamme ja käyttämään käyntikorttini voimaa todistaakseni työmme merkitystä Kenian nuorille. Taksinkuljettaja joutui maksamaan sheriffille vähän teerahoja ja pääsimme sitten eteenpäin. Sheriffi laittoi minulle myöhemmin sähköpostia, johon en kuitenkaan vastannut.

Olimme olleet jo kauan matkalla, istuneet tuntitolkulla jeepeissä saamassa ’afrikkalaista hierontaa’ niin kutsutuilla teillä. Olimme heränneet aikaisin ja nähneet vaikeita asioita. Olimme käyneet intensiivisiä keskusteluja ja eläneet riisillä ja kekseillä. Oli siis kova matkaväsy. Suolen toiminta alkoi olla puheissa esillä ja päivä paistoi kuumasti. Vielä olisi jäljellä yksi etappi ja olimme myöhässä aikataulusta. Matkakumppanini alkoivat jo puhua minua ympäri. Jos jättäisimme viimeisen kohteen väliin ja emme menisikään tutustumaan kaukaiseen kouluun ja yhteisöön. Kenialaiset aina sanoivat, että paikka on ihan lähellä ja sitten päädyimme istumaan vähintään kolme tuntia autossa. Kaikki on suhteellista.

En ottanut kuuleviin korviin suunnitelman muutoksia, vaan lähdimme vielä viimeiselle etapille. Matka oli mielestämme niin hankala ja pitkä, että aloin itsekin miettiä, missä ihmeen Jumalan selän takana nämä ihmiset oikein asuvat. Joku sanoikin ääneen: “Voiko täällä kukaan asua?”

Saavuttuamme paikalle meitä oli vastassa laulava ja tanssiva joukko tervetulotoivotuksin. Kylän päällikkö lähestyi ensimmäisenä ja sanoi: “Tervetuloa! Jumala on antanut meille tämän maan. Tämä on kotimme!”

Sain opetuksen.

Me tulimme sinne isoilla jeepeillä, vesipullot kourassa ja aurinkolasit päässä. Kylän asukkaat kertoivat elämästään, veden hausta ja kuivuudesta. Lähin klinikka oli 25 kilometrin päässä. Sinne käveltiin, koska ei ollut kulkuvälineitä. Joskus synnyttävää äitiä kannettiin tuo 25 kilometriä. Saattoi käydä niin, että sekä lapsi että äiti kuolivat matkalla.

Meitä oli odotettu ja meille oli järjestetty ohjelmaa. Kävimme paikallisessa koulussa tapaamassa nuorison vastuunkantajia. Erityisesti yhden nuoren tytön rohkea puhe jäi mieleen. Hän julisti olevansa seuraava nuorisoryhmän presidentti, ensimmäinen tyttö laatuaan.

Minulle tuli sellainen olo, että se olenkin minä, joka olen Jumalan selän takana. Hän katsoo paljon laajemmalle, kuin osaamme arvatakaan.