Viisas ja ’vanha’ ystäväni kehotti minua kirjoittamaan niistä opeista, joita olen oppinut väliaikaisen jalkapuolen elämässäni. Ensimmäinen reaktio oli, että ei mitään mainittavaa tai kirjoittamisen arvoista, mutta kokeillaan nyt kuitenkin, millainen lista tästä saadaan aikaiseksi. Mulla on nyt neljä viikkoa takana yksijalkaisena ja vielä kaksi jäljellä. Sen jälkeen alkaa sitten kuihtuneen jalan vahvistaminen ja kuntouttaminen. Uskoisin sen olevan hankalaa, sillä sitten ei ole enää mitään ulkoista merkkiä muistuttamassa rikkinäisestä jäsenestä. Entinen työkaverini kertoi, että oli kaatunut uudelleen ensimmäisen kipsittömän päivän aikana, kun jalka ei horjahtaessa pitänytkään. Seurauksena uusi keppijakso, yhteensä 6 kuukautta! Kääk.
Pieni kynnys on aina kirjoitella näitä blogeja, kun tähän tulee enemmänkin listattua ihanteita ja tavoitteita, eikä niinkään sitä inhorealistista todellisuutta, jota alhainen ihmisyyteni aiheuttaa. Siskonpeti-ohjelmassa oli hauska sketsi blogistin todellisuudesta. Kaikki ei ole sitä, miltä asioiden halutaan näyttävän. Tämä liene todellisuus kaikkien kanssa, ei kai pyrkimystä ymmärtää joitain asioita voi lakaista maton alle, vaikka välillä käyttäytyykin kuin pahainen kakara. Minussa taistelee hyvä ja paha ja sitä kannattaa välillä vähän prosessoida.
Tässä päälimäisiä:
1) Kaksi toimivaa jalkaa on hieno asia! Elinympäristöni on suunniteltu tervejalkaisille ja moni asia hankaloituu, mutta ei kuitenkaan tule mahdottomaksi, jos toinen alaraaja ei ole toimintakykyinen. Olen huomannut, että talomme ympärillä on korkeuseroja (hurjia, vaarallisia, liukkaita mäkiä). Huomaan, että kaikki portaat ei ole saman korkuisia. Laminaattilattiat ja kaakelit ovat märkinä erittäin liukkaita, kynnyksiä on monen korkuisia, lumityöt ja hiekoitukset kannattaa tehdä hyvin. Nesteitä on hankala kuljettaa keppien kanssa hyppien. Reppu on kätevä väline (ja rintsikat, joihin voi työntää mitä vaan, paitsi ei mielellään täyttä juomalasia) Kauppakeskuksissa voi lainata pyörätuoleja, ainakin Itiksessä. Arjen logistiikalla on merkitystä, reitit kannattaa suunnitella ja tilanteita voi ennakoida. Yllätyksiä tulee ja niistä selviää. Matalat autonpenkit ovat työläitä. Hyvät vatsa- ja selkälihakset auttavat. Samoin olkapäät ja hauikset. Verenkierrolla on merkitystä. Suihkussa käyminen on virkistävä, mutta jännittävä kokemus. Jalkahikeä vaan pukkaa.
2) En olekaan korvaamaton kaikissa asioissa. Monet asiat hoituu jopa paremmin ilman minun sekaantumista niihin. Aika korjaa paljon, kun ei pystykään tarttumaan itse heti toimeen, täytyy odotella, että asioihin tulee joku muu ratkaisu. Pelkästään työmeilin auto-reply –toiminto on hoitanut monta asiaa. Se mittaa asioiden kiireellisyyden ja tärkeyden ja seuloo oikeasti tärkeät asiat. Jotkut jutut on vaan ihan nice to know –tasolla. Perheeni pääsi matkaan ilman apuani. (Yritin kyllä sekaantua laukkujen valintaan, mukaan otettaviin tavaroihin, aikatauluihin, perhedynamiikkaan ja kommunikaatioon ym. Onneksi oli illalla muuta ohjelmaa, joten jouduin jättämään heidät oman onnensa nojaan, poloiset 😉 Kontrollifriikillä ei ole helppoa. Pitäisi välittää, mutta päästää irti. What? Missä menee raja?
3) Aika parantaa haavat, ihan konkreettisestikin. Aika kuluu, vaikka sitä ei aktiivisesti kuluta. Tunnit taittuu ja päivät vaihtuu, vaikka mitään ei tapahtuisi. Kellotaajuus hidastuu. Viime viikko oli tosi kiireinen, kun torstaina oli kampaaja ja sunnuntaina naistenilta. On mahdollisuus olla enemmän läsnä, kun takaraivossa ei jatkuvasti nakuta seuraavien tehtävien lista. Kun istuu ja seuraa tapahtumia ilman kiirettä, näkee asioita, joita ei aikaisemmin ole huomannut. Jos ei ole mahdollisesta salamannopeasti reagoida ulkoisiin tai sisäisiin ärsykkeisiin, ehtii miettimään asioiden tarpeellisuutta. (no, ehkä on välillä vähän ottanut pannuun, kun on ollut koko päivän yksin kotona ja toinen tulee työpäivän jälkeen ja haluaa olla rauhassa. Mitä ihmettä? Actionia pliis. Täällä on tehtävälista odottamassa) Kiireisen aikataulun tilalle on tullut luxus-hetkiä ystävien kanssa, puhelinkeskusteluja ja lukuhetkiä. Lähipiiriin kuuluu upeita ihmisiä, jotka ovat ottaneet aikaa kanssani ja pysähtyneet tunneiksi sohvanpohjalle pohtimaan elämää. Jotkut soittelevat ja kysyvät kuulumisia, tarjoavat apua, ajattelevat minua.
4) Kun pyytää, niin saa. Kolkuttavalle avataan. Jos ei pyydä, niin voi jäädä ilman. Minun tarpeitani on vaikea arvata otsan asennosta (tosin omaishoitajani hyvällä tuulella ollessaan kyllä usein arvaa, kolmenkymmenen vuoden kokemuksella). Pyyntöjä voi priorisoida, vesilasillinen tai peseytyminen on tärkeämpää kuin verhojen oikea asettelu. (paitsi, että verhojen oikea asettelu on erittäin tärkeää) Ei se ole niin vaarallista olla vaivaksi, kyllä sen kestää. Ei kannata alkaa marttyyriksi. Tai ei siitä ainakaan mitään hyötyä ole kokemuksen perusteella. Hyväntuulista pyytäjää on ilmeisesti kivampi auttaa, kuin murjottajaa. Auttajan kannattaa kuunnella avunpyytäjän toiveita ja ymmärtää, että pyytäminen on välillä vaikeaa. Yön hetkinä on sillä merkitystä, minkä verran haavaside voi puristaa. Auttajan rauhallisuus lisää turvallisuutta, oman kropan toimimattomuus on arvaamatonta ja jännittävää, ainakin alussa.
5) On niin paljon aihetta kiitollisuuteen! Elämä on kaikkine kommelluksineen hienoa. Kaikista asioista voi selvitä, ellei sitten kuole, mutta sitä on turha etukäteen surra. Ei tämä niin vakavaa ole. Useimmilla asioilla on myös koominen puoli ja kaikesta voi oppia. Toivon, että pystyn säilyttämään muistossani tämän lyhyen jakson kokemukset, jotta voisin edes vähän ymmärtää niiden ihmisten ajatuksia, jotka ovat pysyvämmin autettavia.

Ystäväni Floridassa kertoi vanhusten hoitajien koulutusohjelmasta, jossa hoitajille laitettiin sumentavat silmälasit, kiviä kenkiin ja kankeat käsineet. He joutuivat selviytymään päivittäisistä askareistaan huonolla näkemisellä, kankeilla käsillä ja kipeillä jaloilla. Tämän kokemuksen jälkeen vanhusten auttaminen saattoi saada erilaisen näkökulman ja asenteen. Mahtava idea!