Tämä ei ole matkakertomus, vaan kertomuksia matkoista ja niistä opeista, jotka matka ja sen varrella olevat ihmiset tarjosivat

Tämä ei ole business-opas, jossa olisi kaavioita ja ranskalaisia viivoja, teorioita tai trendejä, vaan tarinallinen ja henkilökohtainen, käytännönläheinen ja todennettu kokoelma oppeja ja havaintoja

Olihan se hullunrohkeaa, näin jälkikäteen ajatellen, hypätä kapteeniksi vieraille vesille ilman merikarttaa. Siinä pitää vain luottaa omaan navigointi- ja uimataitoonsa, siihen, että ne on jo opittu, ja siihen, että laivassa on tarpeeksi hyväntahtoista ja osaavaa henkilökuntaa, joilla on sama tavoite kuin minulla.

Aloittaessani uudessa työssä en osannut kehitysyhteistyömaailman sanastoa, eikä minulla ollut toimialaan liittyvää verkostoa. Minulla oli yli 20 vuotta kokemusta myynnin ja markkinoinnin parissa. Johtamistehtävistäkin minulla oli kokemusta. Olin tottunut puhumaan tuottavuudesta, tehokkuudesta, teknologiasta ja busineksen haasteista, mutta koskaan en ollut käyttänyt sellaisia sanoja kuten kansalaisyhteiskunta tai solidaarisuus luontevasti puheessani. Ensimmäisissä ulkoministeriön seminaareissa olin pihalla kuin lumiukko ja tarvitsin simultaanitulkkausta työkavereiltani. Myöhemmin he tunnustivatkin, että olivat vähän hermoilleet alussa, kun jouduin tehtäväni vuoksi käyttämään jo heti tehtäväni alussa yleisiä ja suuntaanäyttäviä puheenvuoroja.

Aloitin World Visionin toiminnanjohtajan tehtävässä syyskuussa 2015, juuri silloin kun kehitysyhteistyön määrärahoja leikattiin yli neljäkymmentä prosenttia. Meidän liikevaihtomme putosi siis muutamassa kuukaudessa noin neljänneksellä. Minulla ja johtamallani tiimillä oli muutama kuukausi aikaa sopeuttaa toimintamme uuteen todellisuuteen.

Lähdin matkalle, josta en ole toipunut, enkä aiokaan toipua. Maailmankuvani muuttui, ja asiat asettuivat monelta osin erilaiseen muotoon. Kuuden vuoden aikana tein useita matkoja, jotka kaikki jättivät jäljen ja joissa pääsin oppilaan osaan. Minä kun luulin, että se olisin minä, jolla olisi annettavaa. Toki näin olikin, mutta enimmäkseen koin olevani vastaanottajana. Kohdatessani henkensä edestä sotaa paenneita, läheisensä menettäneitä, vammautuneita ja hyljättyjä, katsottuani heitä silmiin ja istuttuani heidän kanssaan akaasiapuun alla kuuntelemassa heidän tarinaansa ei ollutkaan niin merkityksellistä, mitä minä olin saanut aikaan tai oivaltanut. Merkityksellistä oli se hetki siinä ja nyt, kohtaaminen. Toki kohtaamisen mahdollistamisen taustalla oli piinkova systematiikka, varainhankinta, markkinointi, kymmenien vuosien kehitystyö ja monet ratkaistavat ongelmat. Kuitenkin kohtaamisen hetkessä kaikki muut asetettiin taustalle. Luottamus ammattitaitoon ja asioiden selviämiseen antoi keskittymisen ja rauhan. En ollut yksin.

Viiden tähden hotellit vaihtuivat ihan muihin tähtiin. Äänimaailma muuttui, hajut ja värit vahvistuivat. Olen loputtoman kiitollinen öistä Afrikan maaseudulla, nukkumakonteissa, lentokentän lattioilla, terminaalien pihoilla ja meluisissa kaupunkihotelleissa. Kehitin itselleni mukavuuspaketin ja kyvyn nukahtaa lennoilla jo ennen nousuun lähtöä. Opin laskemaan pulssiani ja pysäyttämään ajan. Opin nousemaan aikaisin aamulla, kukon laulun aikaan, koirien haukkuessa ja nuotioiden savutessa, tai pimeinä talviöinä lentokentälle lähtiessä. Opin säännöstelemään vessassakäyntejä ja keksimään ajanvietettä tuntikausia kestäville automatkoille, joiden aikana nukkuminen oli teiden kunnon vuoksi kertakaikkiaan mahdotonta. Opin kiittämään ja tervehtimään monella kielellä ja heittäytymään tansseihin ja vaarallisiinkin tilanteisiin luottaen siihen, että elämä (ja kollegat) kantaa.

Halusin kirjoittaa muistiin matkani tarinoita, niin kuin minä ne muistan, sekä oppeja molemmin puolin, niin kuin minä olen ne ymmärtänyt, busineksesta ja maailmanparannuksesta. Vai voisivatko molemmat loppujen lopuksi olla samalla asialla?

Juuri koskaan ei matkamme olleet muutaman päivän piipahduksia, vaan veivät ainakin yhden työviikon ja viikonloput molemmista päistä. Koska matkakohteemme eivät olleet suurimmissa kaupungeissa – slummeja lukuun ottamatta – vietimme tuntikausia autoissa matkustaen vaikeiden kulkureittien taakse, sinne missä kaikista köyhimmät ja tarvitsevimmat asuivat. Strategiamme mukaisesti meidän tuli olla siellä, missä kaikista haavoittuvimmat asuivat. Tämä tarkoitti yleensä köyhiä maalaisyhteisöjä, slummeja ja niiden kaatopaikkoja sekä pakolaisleirejä. Vierailin monissa eri paikoissa Keniassa ja Ugandassa, Mongoliassa, Armeniassa, Kambodzassa, Philippiineillä, Malesiassa, Perussa, Kolumbiassa ja Romaniassa. Sieltä haluan kertoa tarinani niin, että en paljasta henkilöitä tai paikkojen tarkkaa sijaintia, ajankohtia tai muitakaan tunnistettavia koordinaatteja. En myöskään kuvaa muita luottamuksellisia keskusteluja tai tilanteita, jotka liittyivät Suomen toimiston henkilökuntaan tai johtamiseen. Pyrin kuvaamaan itselleni tuttuja lainalaisuuksia, jotka ovat auttaneet minua ongelmien ratkaisuissa tai tavoitteiden saavuttamisessa.