Seuraavassa yritän lyhyesti kuvata reittiä, jonka kuljimme yrittäessämme pelastaa silpomisen vastaista työtämme Keniassa. Tarve oli alussa täsmällinen ja pieni, mutta haave tavoitteesta oli iso. Ja se toteutui. Lähtökohta oli se, että meillä ei ollut rahaa. Julkista rahoitustamme oli juuri leikattu yli 40% ja tulomme tippuivat 25%. Jouduimme supistamaan toimintaamme ja henkilökuntamme supistui noin 40%.

Olimme kuitenkin tehneet lupauksia meitä paljon heikommassa asemassa oleville. Työllämme oli saatu hyviä tuloksia aikaan. Halusimme tehdä kaikkemme lupauksiemme pitämiseksi. Me olimme käyneet katsomassa ihmisiä silmiin ja antaneet lupauksen. Asia oli vakava.

Globaali ongelma

Maailmassa on noin 200 miljoonaa silvottua naista ja tyttöä. Joka vuosi silvotaan kolmisen miljoonaa tyttöä, noin 8000 tyttöä jokainen päivä.

Silpominen estää koulunkäyntiä, aiheuttaa vakavia terveydellisiä ongelmia ja lapsi- ja äitikuolleisuutta. Se on raaka ja törkeä ihmisoikeusrikkomus.

Tavoitteet

Meidän tavoitteemme oli saada huomiota ongelmalle ja valistaa suomalaisia asiasta. Halusimme myös muuttaa kielenkäytön ympärileikkauksesta silpomiseen, joka kuvaa toimenpidettä paremmin ja kertoo sen vakavuudesta.

Ensimmäisenä tavoitteenamme oli hankkia jatkorahoitusta jo 15 vuotta jatkuneelle työllemme.

Haave

Haaveilimme edellisen lisäksi muuttavamme suomalaista lainsäädäntöä siten, että silpominen selkeästi kielletään rikoslaissa Suomessa ja että siitä määrätään sanktio.

Keinot

Meillä ei ollut asialle budjettia ja aihe oli suurelle yleisölle tuntematon ja vaikea. Olimme siis taloudellisissa vaikeuksissa ja meillä oli monta isoa ongelmaa käsissämme. Motivaatio tilanteen korjaamiseksi oli kova ja tarvitsimme uusia keinoja käyttöön. Jossain käytäväkeskustelussa toimistolla ideoimme, kuinka voisimme pelastaa silpomisen vastaisen työmme. Keskustelu polveili ja ideat lensivät. Yritimme miettiä kansantajuisia lauseita silpomiselle. Asia olisi saatava laajemman yleisön tietoon. Suomalaiset eivät tienneet silpomisesta ja sen laajuudesta. Aiheen häveliäisyyden vuoksi asiasta oli vaikea kertoa.

Päätimme olla häpeämättömiä, mutta kunnioittavia.

Pimppi

Pimppi-sana ponnahti esiin keskustelussa ja aiheutti meissä voimakkaan pelko- ja hihittelyreaktion. Ensi vaikutelmamme oli, että sana on käyttökelvoton.

Minua jäi kuitenkin häiritsemään reaktioidemme voimakkuus, sillä se uumoili jotain suurempaa. Aloimme testata lausetta: Pelasta pimppi. Joka kerta saimme voimakkaan reaktion. Joko kauhistuneen tai ilahtuneen. Olimme ison äärellä.

Pimppi on perhesana. Sitä käytetään pienten lasten kanssa, kun esimerkiksi pyydetään saunassa pesemään myös pimppi. Tai että hiekkarannalla pitää varoa, että pimppiin ei mene hiekkaa. Googlailimme ja testasimme sanaa lähipiirissä.

Pimppi oli niin voimakas sana, että jopa kokeneet järjestömme hallituksen jäsenet jakautuivat voimakkaasti mielipiteineen. Osa kauhistui ja kutsui kampanja-aihiota mauttomaksi. Operatiivinen johto päätti kuitenkin toteuttaa kampanjan.

Olimme siis rajamailla. Tämä menee joko pieleen pienesti tai onnistuu isosti. Tärkeintä oli kuitenkin lupaustemme pitäminen ja työn jatkuminen. Otimme riskin.

Ajoitus

Kansainvälistä silpomisen vastaista päivää (anti-FGM) vietetään 6.2. Aloimme valmistella some-kampanjaa. Perehdyimme huolellisesti faktoihin, osaamistahan meillä oli. Teimme koko henkilökunnalle monisivuisen oppaan aiheesta. Valistimme itseämme, katselimme netistä kauhistuttavia silpomisvideoita oppiaksemme ja valmistimme itseämme koitokseen.

Tarinat ja kasvot

Tarvitsimme aitoja tarinoita, oikeita ihmisiä. Tarvitsimme asiantuntijoita ja kovaa faktaa. Kasvoja oli alussa vaikea löytää, sillä asia oli henkilökohtainen ja arka. Ilmiö on kuitenkin raaka ja globaali. Saimme verkostostamme rekrytoitua muutamia rohkeita yksilöitä kertomaan tarinansa omilla kasvoillaan.

Asiantuntijat vahvistivat silpomisen todellisuuden ja raakuuden.

Henkilökohtaisuus

Meillä kaikilla on henkilökohtainen suhde pimppiin. Joko meillä on sellainen tai olemme sieltä tulleet. Pimppi on tuntuva, kiinnostava ja tunteita herättävä. Meillä on äitejä, tyttäriä, siskoja, tyttöystäviä ja vaimoja. Olemme siis kaikkia koskettavan asian äärellä. Tämä lienee yksi kampanjan onnistumisen syy.

Suoruus ja rohkeus

Päätimme, että silpomisesta on puhuttava suoraan ja rohkeasti. Ei kierrellen eikä kaunistellen. Ei myöskään kauhistellen.

Keskusteluissamme kerroimme esimerkkejä suoraan ja kaunistelematta: Silpominen saattaa estää tyttöjen koulunkäynnin, sillä välitunti ei aina riitä pissalla käymiseen. Silpomisessa jätetään pahimmillaan vain niin pieni aukko, että pissalla käyminen ei onnistu. Kuukautisveri pakkautuu sisäelimiin ja aiheuttaa tuskia ja tulehduksia. Ensimmäisessä yhdynnässä joudutaan avaamaan arpeutunut aukko veitsellä nirhaten. Synnytyksessä arpikudos ei jousta ja sekä äiti, että lapsi on vaarassa menehtyä.

Kunnioitus

Halusimme säilyttää kunnioittavan sävyn, sillä meillä oli verkostoissamme oikeita ihmisiä, jotka olivat läpikäyneet silpomisen ja se oli heille totta.

Silpomista ei harrasteta vahingoittamismielessä, vaan sillä halutaan turvata tytölle hyvä avioliitto. Silpominen ei pohjaudu uskontoon, vaan on perinne.

Kulttuureissa, joissa kaikki naiset on silvottuja, ei ole tietoa paremmasta.

Avoimuus

Päätimme heti alussa, että emme aio mustasukkaisesti suojella kampanjaa omanamme. Toki rekisteröimme lauseen Pelasta Pimppi – seis silpomiselle. Kaikki saivat osallistua ja kaikilla sai olla mielipiteitä, puolesta tai vastaan. Meitä sai arvostella ja meitä arvosteltiinkin. Järjestökenttä ei ollut asiasta yksimielinen ja saimme pienessä järjestökentässämme kovaakin arvostelua. Lisäksi jouduimme taiteilemaan suomalaisten tietämättömyyden tai välinpitämättömyyden kanssa. Kaikki keskustelut olivat sallittuja.

Tilanteen muuttamiseksi tarvitaan koko maailma.

Miljoonayleisö

Jo ensimmäisenä kampanjavuonna saimme huomion ihan mitatusti miljoonalta suomalaiselta. Olimme televisiossa, radiossa ja lehdissä. Some-kampanjaamme jaettiin kymmeniä tuhansia kertoja. Tykkäykset ja huomio ei kuitenkaan alussa riittänyt lahjoitusten kasvamiseen, se tapahtui vasta myöhemmin. Päätimme jatkaa.

Meidät palkittiin #pingfestival-tapahtumassa vaikuttajamarkkinointikampanjana: vuoden paras vaikuttamiskampanja tunteiden ja psykologian kautta.

Markkoinoimme monessa kanavassa usean vuoden aikana. Käytimme myös katu- ja telemarkkinointia markkinointifunnelimme mukaisesti.

Suomi

Emme tee silpomisen vastaista työtä Suomessa, mutta haluamme vaikuttaa suomalaiseen yleisöön valistamalla. Sitten saimme toimistolle muutaman nimettömän kirjeen, jossa kerrottiin, että Suomessakin tapahtuu silpomista. Asia alkoi kasvaa.

Unelma

Ohjelmajohtajallamme oli ollut unelma kansalaislakialoitteen tekemisestä. Se alkoi saada happea. Mietimme, miten saisimme huomiota aloitteelle ja vielä siten, että emme joutuisi järjestökentän kouriin. Oli selkeää, että järjestöt keskenään eivät saaneet asiaan yksimielisyyttä ja viestintä haluttiin säilyttää järjestökielen mukaisena. Sitä ei monikaan ymmärrä. Tämän voin sanoa järjestöjen ulkopuolelta tulleena.

Kävimme tapaamassa Finlaysonin toimitusjohtaja Jukka Kurttilaa ja kerroimme haaveestamme. Tarvitsimme aloitteellemme neutraalin toimijan, sellaisen, joka toimii tavoitteesta käsin, ymmärtää tilanteen huomioarvon eikä kompastu monimutkaisuuksiin. Pitkästä tarinasta lyhyt: Jukka lähti mukaan ja allekirjoitti kansalaislakialoitteen kanssani. Jukka sanoi minulle, että me hankitaan teille ne nimet!

Alkoi lobbaaminen. Kävimme useissa tilaisuuksissa puhumassa. Tapasimme kymmeniä kansanedustajia. Palkkasimme määräaikaisen projektipäällikön, joka pystyi puhumaan myös silpovasta kulttuurista tulevalla asiantuntemuksella. Tätä jatkui muutamia vuosia ja saimme myös eduskunnasta puolestapuhujia.

Olimme yhteydessä kaikkiin, vastustajiin ja puolestapuhujiin. Rummutimme markkinointiviestiä kaikissa kanavissa. Annoimme haastatteluja. Osallistuimme seminaareihin. Verkostoiduimme päättäjien ja THL:n asiantuntijoiden kanssa, yhteisöjen ja järjestöjen kanssa.

Ikuisesti jäi mieleen silloisen sosiaali- ja terveysministerin tapaaminen, jossa luontevasti keskustelimme suoraan silpomisesta oikein termein ja päätimme pitää uskonnollisten johtajien kanssa neuvonpidon, joka toteutuikin suljetuin ovin ministeriön tiloissa.

Kyse on myös suomalaisista tytöistä

Kansalaislakialoitteemme ei alussa saanut tulta alleen ja takkusi, kunnes Länsiväylä kirjoitti otsikolla: Kansalaislakialoite vastatuulessa. Jaoimme artikkelia somessa ja se leimahti liekkeihin. Muutamassa viikossa oli nimet kerätty. Saimme aloitteelle yli 62 000 allekirjoittajaa. Pääsimme tarkastuksien jälkeen jättämään aloitteen eduskunnalle.

Viimein lokakuussa 2020 lakialoite hyväksyttiin eduskunnassa. Haaveestamme tuli totta. Koko toimisto oli sydämellään mukana kampanjassa. Osa toteuttaen, osa varmistaen, osa verkostoituen, joku rohkaisten, vastuuta kantaen. Kaikki ottivat riskin ja kaikki me jätimme nimemme historian kirjoihin.

Ja työ jatkuu.

Tämä ei ole matkakertomus, vaan kertomuksia matkoista ja niistä opeista, jotka matka ja sen varrella olevat ihmiset tarjosivat

Tämä ei ole business-opas, jossa olisi kaavioita ja ranskalaisia viivoja, teorioita tai trendejä, vaan tarinallinen ja henkilökohtainen, käytännönläheinen ja todennettu kokoelma oppeja ja havaintoja

Ennen aloittamistani Suomen World Visionissa olin kartuttanut työkalupakkiani hyväksi havaituilla myyntijohtamisen malleilla. Kun minulla ei ollut järjestöjohtamisesta kokemusta, käytin niitä välineitä, joita minulla oli. Seuraavassa avaan tärkeimmiltä osin omaan kokemukseeni perustuvaa  kokemustani ja havaintojani toimivista malleista.

Tuloksia vuosilta 2015-2021

Vuonna 2021 Suomen World Visionin liikevaihto oli noin 12 miljoonaa euroa vuodessa. Puolet tuloistamme tuli yksityisiltä ja toinen puoli julkisilta rahoittajilta. Apumme piirissä oli suoraan miljoona ihmistä, välillisesti noin kolmisen miljoonaa.

• Uusien tukijoiden hankinta vuosien 2014 ja 2020 välisenä aikana kasvoi nelinkertaiseksi, vaikka henkilökuntamme supistui kolmanneksella. Tuottavuus organisaatiossa oli saatu hyvälle tasolle.
• Lisäksi olimme saaneet paikattua julkisen rahoituksen menetyksen ja varmistaneet tulolähteemme tasaisemmiksi virroiksi useista eri lähteistä.
• Uuden kummin hankintakustannukset olivat pudonneet vuodesta 2014 noin 30 prosenttia.
• Olimme investoineet markkinointiin melkein kolme kertaa enemmän kuin 2014
• Henkilöstötyytyväisyytemme on kasvanut vuosittain kaikilla osa-alueilla
• Kentälle, toimintamme kohteisiin, lähetetty raha kasvoi vuosittain.
• Ulkoisissa auditeissa/tarkastuksissa olimme saaneet kiitettävät arvosanat

Tärkeintä kaikesta, olimme saaneet mitattavia tuloksia aikaiseksi kohteissamme

Toimenpiteitä ja periaatteita

Ajattelun muutos

Aloimme puhua rahavirroista. Meillä jokaisen tuli tietää, mistä rahat tulivat ja mihin niitä käytettiin. Ajattelimme tulorahoitteisesti, emme kuluttaneet budjettia.

Tämä ei tietenkään tapahtunut nappia painamalla, vaan vaati aikamoista selittämistä ja jankuttamistakin, niinkuin johtaminen yleensä on. Ystävällisesti toistaen, usein eri sanankääntein ja mittarein. Sama ajattelun muutos vietiin raportointiimme, me halusimme keskittyä siihen, että vastasimme niihin kysymyksiin, joita meiltä kysyttiin ja tarjosimme siihen päälle muutamia lisäarvoa tuottavia asioita.

Tällainen ajattelun muutos on läpileikkaava, sillä meidän piti rakentaa jaärjestelmä, jossa oikeasti seuraamme tulevia rahavirtoja, sitä mihin niitä käytetään, millaisia tuloksia niillä saadaan aikaiseksi, ja kuinka tuloksista kerrotaan rahoittajalle.

Muistan ihan alkumetreillä järjestössä, että kehitysapurahojen leikkausta vastutettiin mielenosoituksin. Eräs idea mielenosoitukselle oli, että järjestöt vuokraisivat pakettiautoja, joihin lastaisivat kaikki vuosien saatossa tehdyt raportit ulkoministeriölle. Taustalla oli Ulkomisnisteriön kommentti siitä, että he eivät olleet kokeneet saavan tarpeeksi tietoa rahoittamiensa hankkeiden tuloksellisuudesta.

Minä olin aika ihmeissäni tästä, sillä myyntiorganisaatiossa kasvaneena ajattelin heti mustavalkoisesti, että tässähän ei olla toimittu asiakaskeskeisesti. Onko ollut niin, että järjestöt ovat vastanneet eri asiaan, kuin heiltä on kysytty? Miksi rahoituskumppanimme (ulkoministeriö) koki, että he eivät ole saaneet vastinetta rahoilleen?

Tätä laajensimme sitten vuosien myötä niin, että meidän järjestelmät tukivat rahavirtojen seuraamista tarkemmin ja raportointiratkaisumme ja taloushallinnon osaajat olivat oikeanlaisia osaajia ymmärtämään tämän. Tähän meni muutama vuosi, että pääsimme oikeille jäljille asian suhteen.

Sama ajattelu pätee kaikkiin rahavirtoihin, Mielestäni meidän tukijat ja rahoittajat ovat kumppaneitamme, olivat he sitten yksityisiä tai julkisia rahoittajia, ja meillä on yhteinen tavoite parantaa kehitysmaiden lasten olosuhteita.

Missio-keskeisyys

            Jokaisella tulee olaa henkilökohtainen suhde missioon

Valitsimme selkeän fokuksen lapsikeskeisenä toimijana. Puhuimme keskenämme työmme merkityksestä ja tuloksista. Sisustimme toimistomme työhömme liittyvillä kuvilla ja huolehdimme, että kaikki verkostostamme ymmärsivät työmme merkityksen. Kerromme tarinoita kohtaamisistamme. Jokaisella työntekijällä oli mahdollisuus ja velvoite tutustua työhömme kohdemaissa paikan päällä. Näin jokaiselle muodostuisi henkilökohtainen suhde työmme merkitykseen ja tuloksiin sekä siihen, miten tulokset tehdään. Tämä on tuotetuntemusta, jonka koen olevan merkittävä asia tuotteiden markkinoinnissa. Tuotteeseen täytyy muodostua henkilökohtainen suhde kaikissa organisaation tehtävissä. Jokaisen työntekijän tulee sisäistää oman tehtävänsä merkitys kokonaisuudelle ja pystyä vastaamaan nopeasti ja luontevasti kysymykseen työmme tuloksista ja tavoitteista sekä omasta osuudestaan siihen.

Ulkoa sisäänpäin (suunnittelu), sitten sisältä ulos (toteutus)

Ymmärrä asiakkaasi todellisuus

• Tukijat, lahjoittajat ja rahoittajat – heidän todellisuutensa.
• Lapset ja yhteisöt – heidän todellisuutensa.
• Kenttätyöntekijämme ja vapaaehtoiset – heidän todellisuutensa.
• Politiikka ja globaalit trendit.

Myynnin kanssa työskennelleenä minulle oli tärkeää sanallistaa ja suunnitella toimintamme niin, että ymmärrämme selkeästi sekä lahjoittajien että lahjoitusten saajien todellisuuden. Toiminnan suunnittelu ei voi lähteä omista sisäisistä toiveista ja lähtökohdista, jos niitä ei ensin testata ulkomaailmassa. Sellainen organisaatio, joka rakentuu yksilöiden omien asiantuntemuksellisten arvojen ajamiseen ilman ulkomaailman kontaktia, ei pysty toimimaan tuottavasti. Usein aikaa käytetään tuottamattomiin toimiin ja omien henkilökohtaisten mieltymysten toteuttamiseen. Parhaassa tapauksessa nämä voidaan yhdistää: voin käyttää erityisosaamistani tuottavasti yhteiseksi hyväksi, olen siis organisaation palveluksessa. Organisaatio ei ole olemassa palvellakseen minua.

Tavoitteiden tulee olla realistiset ja haastavat

Toiminnan suunnittelu lähtee tavoitteista käsin, ei tekemisestä käsin.

Ensin vastaamme kysymykseen, mikä on meidän tehtävä ja mitä meidän tulee tavoitella. Päätin aloittaa tilivuoden suunnittelun tavoitteista nähden. Vaikka rahavirtojamme oli juuri leikattu radikaalisti, emme voineet suostua laskeviin tavoitteisiin. Minulle yritettiin kyllä selittää, että pienemmällä budjetilla ei voi tehdä kasvavia tuloksia. Tätä ei voi hyväksyä, sillä silloinhan antaisimme itsellemme kuoliniskun ja samalla pettäisimme lupaukset, joita olimme antaneet maailman köyhimmille ihmisille.

Tästä ajattelusta seuraa se, että meidän on opittava tekemään asioita eri tavalla. Vanhalla tekemisellä saa huonoja tuloksia. Vähän hullultakin kuulostavat tavoitteet saavat aikaan tuottavuutta ja luovuutta. Yhtäkkiä ei olekaan aikaa epäolennaisuuksiin ja toiminnan keskiö kirkastuu.

Vanhat opit määrästä, suunnasta ja laadusta otettiin käyttöön. Meidän täytyy tarkkaan miettiä viestejämme siten, että tarpeeksi usein, monissa kanavissa, oikea-aikaisesti, kohderymän intressejä palvellen, kerromme asiaamme ja selkeästi viestimme pyyntömme.

Aloimme sisäisesti puhua ja mitata itseämme liiketoiminnasta tunnetuilla mittareilla kuten kaupan keskikoko. Kauppa ei tietenkään ollut varsinainen hyödyke, mutta halusimme ymmärtää, kuinka paljon meidän tukijamme lahjoittivat. Mitä kanavaa pitkin lahtoittajat tulivat ja paljonko maksoi meille sen lahjoituksen saaminen? Kiinnitimme huomiota rahavirtoihin ja niiden lainalaisuuksiin, niin sanottuun takaisin maksuun. Kysyimme itseltämme, missä kanavissa ja millä tuotteella oli paras osumatarkkuus? Paljonko kokonaisuudessaan maksoi tuotteen markkinointi ja tukirahan hankkiminen?

Terve talous ja kulukuri, kulttuuri

Lopeta ylilaadun tekeminen väärissä paikoissa

Haimme tuottavuutta madaltamalla organisaatiota, poistamalla siiloja ja hierarkioita. Pienessä järjestössä ei tarvittu konsernirakennetta. Siirryimme itsepalvelukulttuuriin ja lopetimme turhia tehtäviä. Sovimme yhteisestä viikkorytmistä ja pelisäännöistä, jotta pystyisimme toimia tehokkaasti, sekä sitouduimme digitalisoinnin edistämiseen joka paikassa, jossa se oli mahdollista.

Yksi tärkeä asia oli työnkuvien tarkastaminen ja muokkaaminen yleisemmälle tasolle, joka antoi joustavuutta tehtäviin ja huolehti siitä, että tehtävien väliset rajapinnat pysyivät auki ja ylilaadun tekeminen väärissä paikoissa loppui. Sovimme yhteisestä ja avoimista mittareiden seurannoista.

Yhteistyö ja asenne ennen asiantuntemusta

Asiantuntijalla, joka ei pysty yhteistyöhön, harvoin tekee mitään.

On toki tehtäviä, jotka ovat selkeästi asiantuntijapainotteisia. Mutta koska me olimme varainhankintatoimisto, ei meillä voinut olla montaa tehtävää, jossa ei olisi linkkiä varainhankintaan. Meillä ansaitsi ansionsa yhteistyöllä ja muiden mukaan ottamisella. Suosimme ja kannustimme uteliaisuuteen ja naapuriosaston tehtävien ymmärtämiseen. Meidän piti olla kiinnostuneita toisen tehtävistä ja siitä, missä tehtävien yhtymäkohdat ovat. Kaikki liittyy kaikkeen. Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että kaiken ei tarvitse heti olla valmiiksi mietittyä ja yksityiskohtaisesti suunniteltua. Maailma muuttui niin nopeasti, että sellainen ei ollut mahdollista. Tämän vuoksi epävarmuuden sietäminen ja asioiden pikkuhiljaa kasvattaminen, iterointi, tuli työntekijöillemme tärkeäksi ominaisuudeksi. Tämä aiheutti huolta ja ahdistusta välillä, mutta ajan kuluessa siihenkin totuttiin.

Rytmi ja kalenterit

Suunnittelimme toimintamme huomattavasti pienemmin syklein kuin aikaisemmin. Pidimme huolta siitä, että rytmi säilyi ja koko ajan tapahtui jotain. Markkinointikampanjoita oli suunnittelupöydällä jatkuvasti. Kun edellinen oli käynnissä, oli kaksi seuraava jo suunnittelussa.

Myyntisuppilo ja monikanavaisuus

Yksi tärkeä havainto oli myyntisuppilon kuvaaminen ja aukipiirtäminen. Meidän piti tunnistaa helposti, mistä vaiheesta on kysymys ja miten asiat liittyvät toisiinsa. Sitä ennen piti yksinkertaistaa ja päättää toimintamme keskipisteet. Mikä on tuotevalikoimamme ja mihin keskitymme? Tämä keskittyminen on tuottavuuden kannalta tärkeä, sillä pienellä organisaatiolla ei ole varaa häröillä joka puolelle, vaikka mielenkiintoa olisikin. Myöhemmin tässä kirjassa kerron tapausesimerkin silpomisen vastaisesta työstä. Koska olimme päättäneet sen olevan työmme painopistealueena, piti sen ketjun jatkua aina vaikuttamiseen, viestintään, markkinointiin ja varainhankintaan asti.

Ajattelimme toimintaamme sykleissä, siten että kaikilla toiminnoilla on rajapinnat toistensa kanssa ja kaikki liittyy kaikkeen kuitenkin keskittyen valitsemiimme temaattisiin alueisiin. Olimme lastensuojeluun erikoistunut järjestö, joka teki myös humanitaarisen avun työtä vammaisten pakolaisten keskuudessa. Erityisteemoina silloin oli keskittyminen kaikista köyhimmille alueille, nuorisotyöllisyys ja elinkeinot.

Meidän oli opeteltava puhumaan ja viestimään suomalaisille vieraista asioista niin, että se koskettaa heidän todellisuuttaan. Kummius oli niin sanottu luxus-tuote ja uuden kummin oli altistuttava viestillemme useaan kertaan, ennen kuin hän teki päätöksen sitoutua. Siksi huolehdimme siitä, että isoille yleisölle asiaamme kertoivat myös meidän puolestapuhujamme, niin sanotut julkkikset, joista suomalaiset olivat kiinnostuneita. Huolehdimme siitä, että potentiaaliset tukijamme altistuivat viesteillemme monessa eri kanavassa mahdollisimman usein.

Varmistimme, että meillä oli useampi myyntikanava siltä varalta, että joku kanavista lakkasi toimimasta. Tästä hyvänä esimerkkinä oli vaikka pandemian aiheuttama feissauksen loppuminen. Kanava tyrehtyi nopeasti ja tilalle piti nopeasti keksiä muuta. Myyntikanavat toimivat vaihtelevasti tilanteesta riippuen ja siksi niitä tarvitaan useampi. Välillä toinen lepää, kun toinen takoo tulosta. Parhaimmillaan tietysti kaikki toimii, mutta sellaista tilannetta olen harvoin päässyt todistamaan.

Menestyksen pyörä (Fly wheel)

Jim Collinsin kirja Good to great – Hyvästä parhaaksi toimii edelleen. Sieltä olen kopioinut paljon toimivia käytänteitä, kuten siilikonsepti tai menestyksen pyörän tunnistaminen ja sen pyörittäminen. Meidän menestyksen pyörämme keskiössä oli lapsi ja hänen tulevaisuutensa. Ympärillä pyöri tarinoiden kehä: vaikuttaminen, markkinointi, pyyntö, tekeminen, tulokset – vaikuttaminen, markkinointi, pyyntö, tekeminen, tulokset, vaikuttaminen… ja niin edelleen. Olennaista on se, että mikään näistä toiminnoista ei toimi erillisessä siilossa, vaan kaikki tukevat toistensa toimintaa tavoitteiden saamiseksi. Meidän tavoitteenamme oli tarjota jokaiselle lapselle tässä maailmassa mahdollisuus.

Dialogilla johtaminen ja avoin kommunikointi

Piirsin meille auki dialogillajohtamisen kartan. Teimme dialogista systemaattisen ja toistuvan tavan. Varmistimme kalenterissa, että kaikki vertikaaliset ja horisontaaliset kohtaamiset tapahtuivat. Jokaisella työntekijällä oli henkilökohtainen ja säännöllinen kohtaaminen esimiehensä kanssa. Tätä yhteistä aikaa tuli kunnioittaa. Lisäksi huolehdin siitä, että kaikki organisaation osa-alueet myös horisontaalisesti tapasivat toisiaan säännöllisesti. Itselläni oli vähintää vuosittain tapaaminen jokaisen työntekijän kanssa, ns. speed dating.

Tähän liittyi myös se, että yksinkertaistimme organisaatiorakennetta huomattavasti. Meillä oli ne ihmiset, jotka hankkivat rahaa. Ne ihmiset, jotka huolehtivat sen rahan oikeasta käytöstä. Ja ne ihmiset, jotka varmistivat ja mahdollistivat asioiden menevän oikein ja että siitä osattiin kertoa luotettavasti rahoittajillemme ja toimintamme tarkastajille.

korporaatioiden vastuullisuus

Matka Iloilon saarelle kesti kauan. Filippiinien sisäisten lentoaikataulujen vuoksi päädyin viettämään yön kotimaan terminaalin pihalla. Laskin sen varaan, että näkyvällä paikalla, reppu pään alla, penkillä loikoilemassa pysyisin kyllä turvassa. Matka kesti yli kolmekymmentä tuntia ja olin varhain aamulla perillä juuri sopivasti aloittamaan ensimmäisen työpäivän.

Yksi matkan tarkoituksista oli testata kenttätyömetodia, jossa jalkauduimme slummiin haastattelemaan sen asukkaita. Erityiskohteeksi oli otettu slummien jäteongelma. Maailmanlaajuisesti kyse on jättimäisestä ongelmasta.

Meidät vietiin kohteeseen pakettiautoa pienemmällä avobussilla, jonne suurikokoisen länsimaalaisen täytyi sopivasti kutistaa itsensä mahtuakseen sisään. Sieltä kyydistä oli helppo seurata Iloilon elämää, kohteemme oli Molo nimisessä kaupunginosassa. Mitä syvemmälle laitakaupunkia etenimme sen värikkäämpää oli elämä. Ympärillä parveili hedelmänmyyjiä, joka puolella oli pieniä kioskeja täynnä kertakäyttötavaraa. Täytee ahdetut moottoripyörät ja riksat puikkelehtivat ohitsemme. Jotkut kuljettivat kokonaista sohvakalustoa päänsä päällä. Sohvassa taisi olla pääosin styroksia, koska se vaikutti kovalta ja kevyeltä, vaikka olikin raflaavan plyysikankaan peittämä. Moninaisten sähköjohtojen villit verkostot risteilivät katujen yli  ja johtivat syvälle kapeiden kujien tönöissä oleviin viritelmiin.

Jalkauduimme kävelemään pienissä ryhmissä, uteliaiden katseiden seuraamana. Yhden kapean aaltopeltisten majojen reunustaman kujan päässä oli paratiisimainen sinisenä hohtava meren lahti, tai siltä se ensin näytti. Tarkemmin katsottuna rannat oli täynnä jätettä ja meressä kellui kanistereja ja muoviroskaa idyllisten kalastajaveneiden välissä. Alueella ei ollut jätehuoltoa, eikä viemäröintejä. Ilma oli hiostavan kuuma ja hikivanat valuivat pitkin otsaa ja selkää. Katujen varsilla oli yleisiä vesihanoja ja näinkin muutaman pesemässä hiuksiaan kadun varressa pienen vesilirun alla.

Kiersimme kävellen pienissä ryhmissä ympäri slummia pysähtyen juttelemaan ihmisten kanssa. Halusimme tehdä haastatteluja kuluttajakäyttäytymisestä kertakäyttöisten shampoopussukoiden suhteen. Kaksi suosituinta brändiä olivat SunSilk ja Head & Shoulders. Sekä miehet että naiset käyttivät näitä hiustensa pesuun katujen varsilla olevien yleisten hanojen alla. Köyhyys ei estä ihmisten tarvetta olla hyväntuoksuinen, kaunis ja puhdas.

Kysymys kuului: Vaihtaisitko tämän kertakäyttöisen shampoon kierrätettävään pulloon, jota voisit täyttää aina samalla hinnalla, mutta siitä ei tulisi poisheitettävää jätettä? Vastaus oli selvä ei. Siihen on useampi syy. 1. Rahaa on vain satunnaisesti ja vain sitä yhtä pientä pakettia varten. 2. Nykyinen kertakäyttöpaketti on kaunis ja kiiltävä, sillä on tunnettu brändi. 3. Pullolle ei ole tilaa. Majassa ei ole varastoa tai lukittavia tiloja.

Tein laskutoimituksen. Maailmassa on ennustettu olevan vuonna 2030 noin 8,5 miljardia ihmistä. Väestöstä 70 % asuu kaupungeissa ja heistä kolmasosa slummeissa tai vastaavissa olosuhteissa. Jos jokainen heistä käyttäisi kolme kertakäyttöpussukkaa viikossa, se tekisi yli 300 miljardia poisheitettävää roskaa vuodessa. Ja kyse on vain yhdestä slummeissa käytettävästä tuotteesta! Ensimmäinen ajatukseni oli: Pojat, me hävitään tää matsi.

Puolitoista vapaapäivää antoi tarpeellista etäisyyttä. Pääsimme katsomaan upeita saaria, laguuneja sekä mangoviljelmiä. Päässäni alkoi prosessi, joka johti sitten myöhemmin takaisin yrityselämään. Mikään ei muutu elleivät suuryritykset muuta toimintaansa. Eivätkä ne muuta mitään ellei siitä ole niille taloudellista hyötyä. Raha pitää saada liikkeelle.

Paluu takaisin korporaatioelämään oli tuttua, mutta aiheutti jälleen kulttuurishokin. Olin lopullisesti ‘pilaantunut’ järjestömatkallani ja en enää pysty ajattelemaan ratkaisunmyynistä tai yritysvastuullisuutta ilman globaalien haasteiden ratkaisemista. Nämä tavoitteet eivät mitenkään ole ristiriidassa, vaan pikemminkin tukevat toisiaan. Meidän täytyy saada raha liikkeelle, jotta voimme kasvaa vastuullisesti. Uudet ja nykyiset juuri työelämään tulleet osaajat ymmärtävät tämän, meidän johtajamme välttämättä ei. Onneksi lainsäädäntö autta meitä viemään vastuullisuusasiaa eteenpäin. Muutoksen täytyy kuitenkin olla paljon syvempää, kuin brändin kiillottamiseksi tarkoitettu viherpesu. Samalla kuitenkin pienillä asioilla ja muutoksilla on merkitystä, mutta ne eivät saisi olla sellaisia, jotka mahdollistavat meille tuudittautumisen itsetyytyväisyyteen. Meidän täytyy edetä syvemmin ja voimakkaammin.

Oma kokemukseni on, että yritysten mittareiden ja tulosten laittaminen tukemaan globaalia kestävää kehitystä, tukee myös yritysten taloudellista menestystä. On siis ihan mahdollista ratkaista globaaleja ongelmia ja huolehtia vastuullisesti hyvästä tulevaisuudesta seuraaville sukupolville JA samalla tehdä kasvavan hyviä taloudellisia tuloksia.

Iloilon slumming esimerkki on konkreettinen. Jäteongelma on valtava, joidenkin arvioiden mukaan kierrätämme maailmanlaajuisesti vain 25% kaikista jätteistä. Tilanne on kestämätön.

Valitsin siis seuraavaksi työpaikakseni teknologian alalla toimivan yrityksen.

Kambodza on vehreä ja kaunis reppuretkeilijän paratiisi. Kambodza on myös seksituristin paratiisi.

Kambodzan historia on raaka. Punakhmerien hirmuhallinnon ajasta on kulunut vain 40 vuotta. Vielä tänä päivänä kambodzalaiset elävät ennalta arvaamattoman kuoleman pelossa ja varjossa, heille muutos tai mielipiteen sanominen saattavat merkitä kuolemaa. Yli 70% kambodzalaisista on alle 30 vuotiaita, yli puolet lapsista kokee seksuaalista väkivaltaa. Mieleen jäin phom pheniläisen marketin hylly, jossa kassan lähellä oli saatavilla purukumin lisäksi kondeomeja ja viagraa.

Pol Potilla ja punakhmereillä oli unelma. Heidän tavoitteenaan oli luoda maahan utopistinen agraariyhteiskunta tuhoamalla kaupunkien keskiluokka, jonka tuhkasta nousisi tulevaisuuden uusi ihminen. Tarkoitusta varten kaupungit tyhjennettiin ja väestö pakkosiirrettiin maaseudulle pakkotöihin ”kuoleman kentille”^[1]. Punakhmerien hallinnon aikana yli miljoona kambodžalaista menehtyi aliravitsemukseen, sairauksiin ja summittaisiin teloituksiin, mutta huomattavasti suurempiakin arvioita on esitetty.

Vierailimme Killing Field -alueella, joka kertoi karua tarinaa silmittömästä väkivallasta. Näin muun muassa puun, jonka runkoon oli murskattu useiden vauvojen kalloja äitien silmien edessä juuri ennen molempien joutumista joukkohautaan. Punakmeriläisillä oli sanonta, jonka mukaan ’juuret pitää myös kitkeä, jotta huono ihmisaines ei pääse udelleen kasvamaan’. Tämän vuoksi myös lapset tapettiin.

World Visionin toimistolla oli 230 työntekijää tuona aikana ja vain kolme säilyi hengissä.

(Phnom Penhin hallitusta on syytetty kykenemättömyydestä saada entisiä punakhmerijohtajia oikeuden eteen vastaamaan hallintonsa rikoksista. Vasta 2006 perustettiin YK:n alainen kansanmurhatuomioistuin, jonka eteen murhaajat haastettiin.)

Tämä varjo kulki mukanamme koko matkan kaikissa kohtaamisissa. Jokainen tapaamamme ihminen oli joutunut tämän historian runtelemaksi. Silti tapasimme kauniita ja sinnikkäitä ihmisiä, jotka olivat antaneet mahdollisuuden uudelle alulle saatuaan meiltä pienen alkusysäyksen. Seuraavassa kerron muutaman tarinan.

Vierailimme 15-, 10- ja 8-vuotiaiden tyttösten luona. He ovat jo viiden vuoden ajan asuneet keskenään siinä vuotavassa seulassa. Äiti ja isä käyvät noin kerran muutamassa kuukaudessa kotona. Muun ajan he ovat kaukana töissä. Kotiin tullessaan he kuulemma katsovat tarpeelliseksi rangaista tyttöjä ruumiillisesti. Joskus, kun heitä oikein pelotti tai satoi kaatamalla, tytöt pääsivät naapurin tädin lattialle nukkumaan. World Vision on aloittanut tyttöjen talon lähellä lasten kerhon, joka tuo turvaa ja valvontaa tytöille. Tytöt oli myös rekrytoitu mukaan kummiohjelmaamme ja he odottavat suomalaista kummia takaamaan koulunkäyntiä, suojaa ja ravitsemusta. Nuorten kerho oli huomannut vanhimman tytön pahoinpitelyn ja olivat kertoneet sen työntekijöillemme. Aikaisemmin ei kukaan ollut välittänyt siitä, pahoinpidelläänkö lapsia.

Toinen perhe oli alueen laitamilla. Perheen isä on menettänyt järkensä oltuaan hallituksen sotilaana. Isä saa satunnaisesti lääkitystä terveysklinikalta, mutta muuten terrorisoi perhettään pelolla. Äidin pahin pelko onkin, että jonain päivänä isä tappaa heidät kaikki. Kolme nuorinta poikaa asuu vielä kotona. Kolme vanhempaa lasta ovat jo aikaa sitten – hieman yli 10-vuotiaina – muuttaneet työn perässä kotoa pois. Erään hulluuskohtauksen aikana isä oli pyytänyt kaikki pojat ympärilleen ja heittänyt heidän päälleen kiehuvaa vettä. Isosisko oli viettänyt pitkiä toveja puuhun sidottuna ja väkivaltaisten kohtausten kohteena. Äiti oli 48-vuotias. Hän hoiti perheen kaikki asiat, pienviljelykset, kanat ja lisäksi pientä korvausta vastaan hoiti vuokraisännän lehmät, mangopuut, cashewpuut sekä kävi kauempana pelloilla töissä.

Tämän perheen kaksi nuorinta poikaa oli rekrytoitu kummilapsiohjelmaamme mukaan, jotta he pääsisivät kouluun ja turvaan ja että heillä olisi mahdollisuus tässä elämässä.

Puhtaan veden saanti on ongelmallista. Joissain kaivoissa on sentään renkaat ja ne ovat mäen päällä, mutta enimmäkseen näimme maakuoppakaivoja. Tulvan tullessa, jolloin veden pinta saattaa nousta aikuisen vyötäröön asti, maakuoppakaivot saastuvat ja sinne putoaa lapsia ja eläimiä. Lisäksi vessaton tilanne aiheuttaa sen, että kaikki peltojen pientareille kakatut kasat lähtevät liikkeelle ja saastuttaa kaivot, joka sitten sairastuttaa ihmiset. World Vision on perustanut muun muassa kaivo-osuuskuntia ja säästöosuuskuntia, joista voi lainata rahaa vaikkapa vessojen rakentamiseen. Lisäksi olemme toimittaneet suodattimia puhtaan veden saamiseksi.

Koulussa on lasten mielestä kiva käydä, mutta sekin on ongelmallista. Perheet liikkuvat arvaamattomasti työn perässä joskus ottaen lapset mukaansa, joskus jättäen heidät yksin kotiin. Molemmissa tapauksissa koulu keskeytyy.

Yhdellä opettajalla on luokassaan kolme luokka-astetta, 40-50 oppilasta. Opettajien koulutus on huonolla tolalla, koska kaikki opettajien opettajat on silloin aikanaan tapettu. Punakhmerien ohjelmaan kuului tappaa kaikki oppineet: papit, insinöörit ja kaikki, joilla oli pehmeät kädet tai silmälasit.

Järjestöt voivat auttaa asiaa, esimerkiksi antamalla tukiopetusta lapsille lasten kerhoissa. Kerhot rakennetaan aina yhteisvoimin kylän kanssa. Kyläläiset lahjoittavat materiaalit ja tontin, sekä osallistuvat rakennustalkoisiin. Tällä tavalla asiasta tulee yhteinen.

Lapsissa on toivo ja tulevaisuus. Jokaisella lapsella pitää olla mahdollisuus tässä elämässä. Tätä tulevaisuutta mekin lähdimme yhdessä kambodzalaisten kanssa rakentamaan, tärkeimpinä asioina lastensuojelu ja puhdas vesi. Muutoksen ei tarvitse tarkoittaa kuolemaa. Kuoleman jälkeenkin voi syntyä elämää.

Myös Kambozasta jäi päällimmäiseksi mieleen uusi elämä ja toivo, josta on vain pidettävä kiinni. Kylillä kierrellessämme kiinnitin huomiota erääseen pihapiiriin, joka erottui selvästi siisteytensä vuoksi. Pääsin keskustelman perheen äidin kanssa. Hän sanoi tehneensä henkilökohtaisen päätöksen erottautua joukosta ja toimia esimerkkinä muille. Siisteys auttaa pitämään muutakin elämää ja ajatuksia järjestyksessä.

Opin näkemään, miten syntyy päätös aloittaa kymmenen vuoden kehitysohjelma. Ennen kuin päätimme aloittaa sen juuri tässä yhteisössä, meidän paikalliset työntekijämme kiersivät puolentoista vuoden ajan aluetta löytääkseen sopivan paikan. Sopiva alue oli sellainen, jossa oli paljon parannettavaa ja haasteita, mutta jossa oli myös riittävästi niitä, joilla oli toivoa ja kestävyyttä ja jotka lähtisivät ensimmäisinä mukaan muutokseen.

Paikallinen ja ravitseva herkku olivat kaikenlaiset ötökät, joita mekin pääsimme maistamaan chilin ja valkosipulin kanssa. Peltojen laitamilla oli valkoisia kankaita levitettynä houkuttelemaan hyönteisiä ansaan.  Meille tarjottiin myös sammakonreisiä ja lepakoita, joista ensimmäinen maistui hyvin ja jälkimmäinen jäi koskematta. Saimme nähdä cachewn viljelijöitä. Aiemmin minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka vaivalloista cachewn tuottaminen on. Se vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.

Meille näytettiin myös puu, jonka teräviä lehtiä käytettiin Pol Potin aikana kurittomien kansalaisten päiden irtileikkaamiseen.   

toisen tilanteeseen asettuminen vai tuomitseminen

Tuomitseminen on helppoa, mutta toisen asemaan asettuminen ja toisen tarinan sisäistäminen vaikeaa. Tämä tuli opittua monessa paikassa. Olisi niin helppo tuomita järkensä menettänyt entinen sotilas, mutta kierretyämme ja kuultuamme niistä kauheuksista, joissa hän oli pakotetusti mukana, oli vaikeaa lähestyä hänen tarinaansa tuomio edellä.

Myönnän, että alussa ääneenkin ihmettelin niitä perheitä, jotka jättivät lapsensa yksin tai sukulaisten hoitoon. Kuka äiti toimii niin? Kun palasimme maaseudulta, jossa näitä hylättyjä lapsia oli, takaisin pääkaupunkiin, päätimme ottaa riksan ja lähteä katsomaan laitakaupungin alueita. Istuimme siellä turisteina eräässä baarissa. Minulla oli pieni käsilaukku World Visionin logolla ja eräs ‘tarjoilijoista’ huomasi sen. Hän tuli pöytäämme istumaan ja alkoi kysymättä kertoa hiljaisella äänellä tarinaansa. Hänellä oli kaksi pientä lasta maaseudulla siskonsa hoidossa. Hänellä oli mahdollisuus nähdä heitä muutaman kerran vuodessa. Siellä pääkaupungissa hän työskenteli baareissa erilaisissa tehtävissä ilman vapaapäiviä. Hän asui pienessä asunnossa, jossa hän vuorotteli makuupaikassa muiden vuorotyöläisten kanssa. Kaikki liikenevät rahat hän lähetti siskolleen, joka huolehti hänen lastensa ja vanhempiensa toimeentulosta. Tämä nuori nainen sanoi useamman kerran tarinansa aikana: “Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta”.

Matkojen aikana omaa ihmisyyttä tulee mietittyä hyvinkin paljon. Kuinka kaukana minusta on hirmuhallitsija, väkivallantekijä tai varas? Mitä jos minulta otettaisiin ruoka ja puhdas vesi, jos sairastuisin, mutta silti joutuisin elättämään ‘ei-millään’ isoa perhettä? Entäpä jos omaa turvallisuuttani tai lasteni turvallisuutta uhattaisiin? Valitsisinko lapsilleni turvallisen elämän maaseudulla, vaikka se vaatisi minun poissaoloani ja omia uhrauksia?

Vammaisilla ihmisillä on kykyä toimia täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä. He vain tarvitsevat siihen joitain käytännöllisiä apuvälineitä kuten kainalosauvoja, pyörätuoleja tai sokeiden keppejä riippuen vammaisuuden laadusta.

Koska Ugandassa hävettiin ja piiloteltiin vammaisia, heidän tilanteensa kehittyi entistä huonommaksi ja he jäivät yksin. Pelkästään puhtaan veden saanti ja vessa-asioiden hoitaminen itsenäisesti nosti vammaisen ihmisen ihmisarvon sellaiselle tasolle, jossa hänen kykynsä ja luottamuksensa itsenäiseen toimintaan muuttui radikaalisti. Tällaisen ihmisen muuttuminen itsenäiseksi osaksi toimivaa yhteisöä on merkittävää. Hänestä tulee hyödyllinen ja tuottava.

Yhdellä Ugandan pakolaisleireistä on vammaistoiminnan sihteerinä nuori mies, joka on syntynyt ilman käsiä. Tämä nuori mies on myös yrittäjä, joka myy ja valmistaa nestemäistä saippuaa. Hän on myös taiteilija ja muotokuvamaalari sekä yliopisto-opiskelija. Hänellä ei ole käsiä, mutta se ei ole tehnyt hänestä kyvytöntä itsenäiseen elämään.

Työmme pakolaisleireillä keskittyi vammaisten pakolaisten elämänlaadun parantamiseen hygenian ja yrittäjyyden avulla. Päätimme Suomen toimistolla, että otamme vammaisten ihmisten oikeudet ja mahdollisuudet kaikkialla puheeksi. Onnistuimmekin erään suomalaisen asiantuntijamme ansiosta pääsemään mukaan maailmanlaajuisiin projekteihin. Tähän päti vanha markkinoinnin sääntö toistosta ja keskittymisestä. Samaa asiaa toistetaan säännöllisesti useille eri yleisöille. Me pidimme vammaistyötä esillä kansainvälisessä organisaatiossa, ulkoisten kumppaneittemme kanssa, kuten EU:ssa ja ministeriöissä, kummiemme ja henkilökuntamme parissa. Jankutimme ystävällisesti ja kerroimme tarinoita.

yhteisöllisyys

Viimeisin matkani ennen pandemian puhkeamista kohdistui Ugandaan. Vierailin Ugandan pohjoisosassa, ensin uudella kehitysprojektialueella ja sitten pakolaisleirillä Kongon ja Etelä-Sudanin rajalla.

Uusi kohteemme oli erittäin köyhällä alueella, jossa oli ollut useamman vuosikymmenen ajan sissien mukanaan tuomaa väkivaltaa ja kauhua. Lapsia oli varastettu lapsisotilaiksi ja perheitä oli ajettu pois kodeistaan keskellä yötä. He olivat joutuneet todistamaan silmitöntä väkivaltaa ja tappamista. Kylien asukkaat olivat traumatisoituneita ja heillä oli paljon mielenterveysongelmia. Lisäksi alueella ilmeni epilepsian tapaista sairautta, joka tappoi nopeasti. Työmme oli vasta alkamassa ja kävimme tapaamassa alueen vapaaehtoisia, toimiston väkeä, alueen päättäjiä ja yhteistön jäseniä.

Tällä matkalla minulle kirkastui lopullisesti yhteisöllisyyden ja voimaantumisen (jotkut käyttävät mieluummin sanaa valtaistuminen) mahdollisuudet ja edellytykset muutosjohtamisessa. Yksi kylä, jossa vierailimme, oli niin köyhä, että kaikilla ei ollut edes yhtä vaatekappaletta. Lapset näyttivät sairailta, naiset likaisilta ja voimattomilta, miehet uupuneilta. Saimme kuitenkin kuulla, että ihan muutamassa kuukaudessa työmme aloittamisesta he olivat jo tehneet yhdessä päätöksen lähettää kaikki kylän lapset kouluun sekä alkaa rakentaa vessoja perheiden käyttöön.

Alueella asui noin 30 000 ihmistä, jotka olimme jakaneet noin kymmenen perheen ryhmiin. Ryhmissä oli helpompi käydä yhteisöllistä keskustelua ja valmennusta. Jopa tällaisessa paikassa kaikki muutos alkoi siitä, että juhlimme sitä, mitä meillä jo on! Minun näkökulmastani heillä ei ollut juuri mitään. Tarkemmin katsoen heillä oli vaikka mitä: vasara, käsipareja, maapläntti, kankaita – ja toisensa. Tätä muutosjohtamisen mallia käsittelen myöhemmin vielä lisää.

Toinen kohteemme sijaitsi Ebola-alueella, erittäin kuumassa ja kuivassa paikassa Kongon rajalla. Ebolaa oli juuri ilmaantunut uudelleen ja se asetti meille tietenkin tarkkoja hygieniavaatimuksia. Tosin ihan samalla tavalla me tanssimme ja kättelimme kuin muissakin paikoissa. Tämä jäi viimeiseksi kohteekseni ennen pandemiaa. Ehkä sen vuoksi kokemus upposi syvälle ja vaikuttavasti. Kiersimme pakolaisleirillä ja sen ympäröivässä yhteisössä tapaamassa perheitä ja tutustumassa heidän yritystoimintaansa ja elämäänsä. Kävimme myös tarkastamassa vesiputken rakentamisen tilanteen. Meillä oli ulkoministeriön kanssa yhteinen projekti alueella.

Vierailimme erään yksinhuoltajan kodissa. Hänellä oli neljä lasta ja mies oli jättänyt hänet. Hänellä ei ollut jalkoja, mutta hän kantoi pienintä lapsistaan selässään. Hän imetti, hoiti puutarhan ja kodin askareet. Häntä oli autettu saamaan pieni maja perheelleen ja siemeniä ja työkaluja puutarhan pitämiseen. Hänellä oli käytössään myös pyörätuoli, jota hän käytti pidempiä vedenhakureissuja varten. Istuimme hänen ‘olohuoneessaan’ ja keskustelimme lapsista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tämä nainen oli valoisa ja rohkea. Hän oli täynnä kiitollisuutta avuliaita naapureitaan kohtaan, pakolaisleirille pääsemistä kohtaan ja avustusjärjestöjä kohtaan. Yhden toivomuksen hän esitti: olisi mukava saada muutama makuualusta, jotta lasten ei tarvisisi nukkua maapohjalla.

Muistan hyvin selvästi edelleen kaikki käymämme keskustelut alueella, sillä ne jättivät tunnejälkiä. Eräs mies oli paennut sotaa Etelä-Sudanista, menettänyt matkalla vanhempansa, kadottanut lapsensa ja vaimonsa sekä itse vammautunut sodassa. Hän oli päässyt pakolaisleirille ja aloittanut kadonneiden perheenjäsentensä etsimisen. Hän oli perustanut pienen kioskin ja sen yhteyteen ravintolan. Hän sanoi, että selviää nyt omillaan ja toivoo, että annamme avustuksemme niille, jotka vielä ovat huonommassa tilanteessa kuin hän.

Pakolaisleirin ympäröivästä kylästä pidettiin myös huolta, jotta he eivät tuntisi itseään toisen luokan kansalaiseksi pakolaisiin nähden. He pääsivät saman puhtaan veden äärelle ja yrittäjyyskoulutuksiin muiden kanssa. Tutustuimme äitiin ja kolmekymppiseen poikaan leirin ulkopuolella. Äiti oli liikuntavammainen ja poika syntymästään sokea. Tämä nuori mies oli ehdottomasti karismaattisin ja hurmaavin tapaamani nuorukainen pitkään aikaan. Hän oli opiskellut niin pitkälle kuin mahdollista ja nautti uudesta mahdollisuudestaan Nuorten yrittäjien valmennuksessa. Siellä hän kertoi saaneensa eräänlaisen hengellisen opettajan aseman. Hän kuului paikalliseen katoliseen kirkkoon ja tunsi Raamattunsa perinpohjaisesti. He olivat saaneet meiltä apua puutarhanhoitoon ja muutaman kanan ja vuohen pitämiseen ja olivat olleet omillaan jo muutaman vuoden.

Vammaisten yrittäjien ilo ja kiitollisuus oli tarttuvaa. He olivat saaneet uuden mahdollisuuden ja he pystyivät vaikuttamaan oman elämänsä suuntaan. Lisäksi yhteisöllisyys ja yhteiset koulutustapahtumat hitsasivat heitä yhteen. Heidän monen vuoden yksinäisyytensä oli loppu. World Vision teetti laajan kyselyn vammaisten lasten joukossa. Heidän eniten toivomansa asia oli ystävät. Se on varmaankin yleismaailmallinen toivomus. Yhdessä tekemisen ja olemisen voimaa ei sovi aliarvioida.

Samassa yhteydessä kysyimme noin kuudeltasadalta lapselta ympäri maailmaa, mikä heidän mielestään tekee elämästä täydellisen. Vastaus on yksinkertaisuudessaan liikuttava. Uni.

Kun saan nukuttua rauhassa, on minulla kaikki hyvin. Ei ole nälkä, jano, kylmä, kuuma. En ole sairas eikä minua uhkaa vaara. Myös perheeni on turvassa ja lähellä.

Ugandasta on puhuttu Kenian kaukaisena pikkuserkkuna. Maan väkiluku tuplaantuu kahdenkymmenen vuoden välein. Väestöennuste vuodelle 2045 on yli 80 miljoonaa. Kaksikymmentä vuotta sitten (2000) ugandalaisia oli kaksikymmentäkolme miljoonaa. Maan väkivaltainen historia näkyy monessa. Köyhyys ja kurjuus ovat alati läsnä. Ugandassa miehuutta mitataan poikalapsien määrällä, mikä osittain selittää väestön kasvua. Homoseksuaalisuus on kriminalisoitu. Sukupuolivähemmistöjen pidätykset ja tuomiot ovat arkipäivää. Ulkopuolisen silmään ugandalaiset vaikuttivat vakavammilta ja sulkeutuneemmilta itäiseen naapuriinsa verrattuna.

Ugandassa kohtasin enemmän ihmisiä, lapsia ja aikuisia, jotka eivät olleet aikaisemmin nähneet valkonaamaa näin läheltä. Toki Kenian pohjoisen hautavajoaman pohjallakin oli kyliä, joissa olimme kummajaisia. Vieraillessamme eräässä eristäytyneessä kylässä keskellä Ugandaa meille esitettiin jalkapallon näytösottelu. Minulla sattui olemaan muutama jalkapallo mukanani. Niiden luovuttaminen aiheutti miltei joukkohysterian, sillä aikaisemmat pallot oli tehty banaaninlehdistä. Huomaamattani annoin ensin pallon poikien joukkueelle. Ilokseni huomasimme, että tytöt alkoivat puolustaa äänekkäästi omaa oikeuttaan jalkapalloon ja tyttöjen joukkueelle. Pidimme tätä iloisena osoitukse ednaistyksestä, sillä tytöillä ei aiemmin ollut tapana vaatia itselleen tasa-arvoista kohtelua.

Ugandan ja Kenian rajalla on kaupunki, jossa teimme nuorisotyötä ja työtä katulasten parissa. Katulasten tarinat ovat surullista surullisempia. Jotkut heistä on hylätty vain kaksivuotiaina kadulle. Siellä he yrittivät selviytyä isompien lasten seurassa. Isommat lapset, alle kymmenenvuotiaita hekin, tarjosivat näille pienille bensaa haistettavaksi. Se kuulema vei nälän ja kylmyyden tunteen pois. He tonkivat jätekasoja ja nukkuivat viemäreissä. Hyvin usein he myös joutuivat rikollisten käsiin eikä heistä enää koskaan kuultu. Järjestömme etsi näille lapsille sijoituspaikkoja ja yritti muutenkin parantaa heidän olosuhteitaan. Tutustuimme yhteen perheeseen, jonka vanhemmat olivat itse entisiä katulapsia. He olivat ottaneet kahden oma tyttärensä lisäksi neljä poikaa kadulta huolehtiakseen heistä. He tekivät sen rakkaudella, tietäen tarkasti, miltä kohtalolta saivat pojat pelastettua.

Valmistauduimme kenttämatkoilla aina huolella päivän ohjelmaan. Aamuisin aloitimme aamuhartaudella. Ennen jokaista ajomatkaa pyysimme varjelusta ja siunausta päiväämme. Aamuhartaudet olivat henkilökunnalle ja minulle tärkeä keskittymisen ja voiman lähde. Yhdessä laulaminen, toisten taakkojen kantaminen ja siunauksen jakaminen auttoi keskittymään päivän haasteisiin. Eräästä Ugandan toimistollamme pidetystä aamuhartaudesta kirjoitin ylös seuraavaa meille kaikille sopivaa pohdintaa:

– Katso siunauksia ympärilläsi, älä epäonnistumisia.

– Käytä sanojasi rohkaisemiseen, lohduttamiseen ja motivoimiseen.

– Älä käytä sanojasi toisten lyttäämiseen.

– Älä puhu itsestäsi tai sinusta tulee itsekäs.

– Älä koskaan unohda käyttää mahdollisuutta lohduttamiseen tai rohkaisemiseen.

– Jos sinulla on ollut koettelemuksia, käytä niitä toisten kannustamiseen ja auttamiseen.

– Muista: mitä korkeammalle kiipeät, sen viileämmäksi (ja ohuemmaksi) ilma käy (“The higher you climb the cooler it gets”).

– Hymyile! Se kertoo toiselle, että olet nähnyt hänet, hän on tervetullut ja hyväksytty.

palaverikulttuuri

Kuka väittää, että palaverit ovat tylsiä? Tässä pieni kuvaus aamun palaverista kunnallisessa vammaisten koordinaatioryhmässä. Kollegani oli vastuussa kokouksen asiaosuudesta, joten minulle jäi aikaa tarkkailla ja tehdä muistiinpanoja. Aloinkin kirjoitella muistivihkooni seuraavanlaisesti: Mahtava näytelmä, ihmisiä tulee ja menee, asiat poukkoilevat ja juuri kun alamme päästä asiaan, joku poistuu huoneesta. Kokousta ei voida aloittaa ennen kuin puheenjohtaja tulee paikalle. Hän on myöhässä. Ilmaantuu myöhemmin paikalle kainalosauvojen kanssa. Agendasta keskusteltiin pitkään. Saatiin aikaiseksi kahdeksan kohdan agenda, jossa oli listalla rukous, esittelyt, huomiot, keskustelu ja jatkotoimenpiteet. Muutaman jäsenen pitää kuulema lähteä seuraavaan palaveriin klo 9, siis 15 minuutin päästä. Huoneessa tuoksuu Wunderbaum. Puhelimet soivat. Palaverin osallistujat kumartuvat vuorotellen pöydän alle puhumaan puheluja. Jokaisella on vihko ja kynä ja he kirjoittavat vimmatusti silloin, kun eivät vastaa puheluihin tai vaihda paikkoja. Meitä on kymmenisen osallistujaa istumassa muovituoleilla pienessä huoneessa.

Vammaisten asema on kaupungissa todella huono. Kävi ilmi, että esimerkiksi autot eivät pysähdy, jos näkevät sokean ylittämässä tietä. Autot eivät myöskään pysähdy, jos vammainen on ryömimässä kadun yli. Autot kiertävät ryömijän ja liikenne jatkuu.

Palaverissa vastapäinen mies nukkui. Taas tulee yksi myöhässä (35 min) ja menimme agendassa taaksepäin: “Allow me to welcome…” Pienen huoneen nurkassa alkoi sivukokous, jossa täytettiin lisäksi neljää eri osallistumislistaa ja vieraskirjaa. Puhe jatkui vammaisten tilanteesta. Heitä piilotellaan ja hävetään. Vastapäisen miehen silmät muljahtelee unen rajamailla, kunnes hänen puhelimensa soi. Mies vastaa kuiskaten: “I’m in a meeting”. Toinen mies ei istu hetkeäkään paikallaan, vaan nousee etsimään kameransa ja alkaa räiskiä kuvia salaman kanssa. Samalla hänen puhelimensa soi kovaa. World Vision Ugandan edustajan puhe jatkuu häiriintymättä. Puhelin soi uudelleen. Vastapäinen mies herää taputtamaan. Ennen seuraavaa agendan kohtaa tulee huoneeseen uusi ihminen sanoen, että pahoittelee myöhästymistä. Ei kuulema ole ugandalainen tapa. Ohjelma jatkuu. Ne, joiden piti poistua klo 9 alkavaan palaveriin, eivät ole vieläkään poistunut klo 9.25. Vastapäinen nukahti taas ja hätkähti välillä hereille, kun puhelin soi. Seuraavaksi soi vastapäisen naisen puhelin. Hän vastaa ja puhuu hetken kuiskaten. Viisikymmentä minuuttia myöhässä tulleen miehen puhelin soi. Kuulen, että Ugandan lait ovat kuulema kunnossa, mutta niiden implementointi ei toimi. Vastapäätä nukutaan taas. Naisen puhelin soi. Hän antaa viestin puhujalle, joka pysähtyy lukemaan sitä kesken puheensa. Nainen poistuu klo 9.45 klo 9 alkaneeseen palaveriin, jossa hänen pitää toimia sihteerinä. Toinenkin osallistuja poistuu. Käytävällä jatkuu sivukokous. Vilkas mies on nyt puhunut 30 minuuttia. Käy ilmi, että yksi myöhästyneistä on sokea. Loppusanat kestävät seitsemän minuuttia. Kohdassa yksi tunti ja 25 minuuttia kollegani pääsee ääneen. Vastapäinen heppu ottaa taas välinokoset. Kello 8.30 alkaneen tunnin kestävän kokouksen loppusanat alkoivat tunnin ja 55 minuutin kohdalla. Palaveri päättyi kahden tunnin kohdalla.

Kun tiedän pitkät päivät ja pitkät kävellen tehtävät taipaleet, levottomat yöt ja koppuraiset makuualustat, annan heti anteeksi kaikki kokousnokoset. Me tulimme sinne isoilla jeepeillä hotellissa nukutun yön ja hyvän aamiaisen jälkeen. Siitä asemasta oli helppoa tehdä havaintoja, varsinkin kun tiesi, että ilmastoitu auto jälleen odotti meitä.

Kaiken lisäksi myös sen kylän vammaisten oikeuksiin liittyvät asiat etenivät ja pikkuhiljaa asioita saatiin eteenpäin.

Eräs hankkeemme vei minut kiertämään pakolaisleirien ja slummien kauppoja, sekä haastattelemaan äitiysklinikoiden asiakkaita ja juuri synnyttäneitä äitejä. Tapasimme äitiysterveuden tiimoilta myös leireillä toimivia muita järjestöjä, sekä paikallisia viranomaisia. Tavoitteenamme oli viedä suomalaista äitiyspakkausmallia kehittyviin maihin. Huomasin, että törmäsimme asenteelliseen ajatteluun: ‘Helppoahan meidän suomalaisten rikkaana kansana on antaa äideillemme lahja, meillä ei ole sellaisia rahoja.’

Näin ei kuitenkaan ollut tilanne suomalaisen äitiyspakkauksen alkuaikoina. 1900-luvun alussa Suomi ei ollut samanlaisessa tilanteessa kuin nyt, erityisesti sotien jälkeen me olimme Euroopan köyhimpiä maita, meidän äitiys- ja lapsikuolleisuutemme oli korkealla. Naisemme synnyttivät saunoissa ja kamarien perukoilla ja pitkien matkojen ja vaikeiden kulkumaastojen vuoksi ja tietämättömyyden vuoksi äidit eivät saaneet  tai hakeutuneet terveydenhuollon tarkastuksiin tai neuvontaan raskauden aikana. Lisäksi naiset tekivät raskasta työtä ihan synnytykseen asti ja palasivat pelloille tai navettaan heti synnytettyään.

Me emme siis lähteneet rakentamaan terveydenhuoltoa, neuvolatoimintaa tai äitiyspakkausten jakamista rikkaudesta käsin. Emme tehneet sitä siksi, että meillä oli niin paljon ylimääräistä rahaa, jolle mietimme jotain järkevää käyttöä. Me teimme sen köyhinä ja tarvitsevina.Meillä oli huoli enenevästä äitiys- ja lapsikuolleisuudesta. Äitiyspakkaustoiminta alkoi vapaaehtoisin voimin ja siihen liittyi mukaan kaupallisia toimijoita tukemaan. Äitiyspakkauksen sai sellaiset äidit, jotka kävivät säännöllisesti terveystarkastuksissa raskautensa aikana. Näin äitiyspakkaus toimi palkintona halutulle käyttäytymiselle. Kyseessä siis käyttäytymisen muutos ja tarve uudistaa ja rakentaa terveyden huollon systeemiä.

Tämä äitiyspakkaustarina kuulosti ihan erilaiselta pakolaisleirien ja maaseutujen vastuunkantajille, kun kerroimme sen historiasta ja muutosjohtamisesta käsin, emme nykyisyydestä käsin.

Näillä matkoilla halusimme tutustua paikalliseen todellisuuteen ja haastatella synnyttäviä tai juuri synnyttäneitä äitejä. Ymmärtää heidän todellisuuttaan. Kysyessämme näiltä äideiltä heidän toiveitaan mahdollisen äitiyspakkauksen suhteen, ymmärsimme, että pakolaisäidin tai köyhän maalaisäidin on vaikea pyytää tai edes kuvitella sellaista ympäristöä, joka meillä oli mielessä. Kun heiltä kysyttiin, mitä voisiva toivoa saavansa synnytyksen jälkeen, oli vastaus miltei yksimielisesti: pala saippuaa ja kangas, johon vauvan voi kääriä.

Nämä äidit olivat henkiinjäämistaistelussa, he olivat tottuneet siihen, että  moni äiti ja lapsi kuoli synnytyksesessä tai siihen, että molet lapset eivät selviytyneet ensimmäisistä elinvuosistaan. Vierailimme Kakuman pakolaisleirillä, jossa monet äidit olivat tulleet ympäröivistä sotaakäyvistä maista ja paenneet perheineen henkensä edestä. Kakuman ympärillä oli paikallisia yhteisöjä ja erityisesti Turkana-heimon aluetta. Turkana ovat nomadeja ja he liikkuvat karjansa kanssa paikasta toiseen, joka taasen aiheuttaa ongelmia äitiysterveyden suhteen.

Saimme näiden haastattelujen pohjalta jonkunlaisen käsityksen pakolaisleirien ja ympäryskuntien äitiysterveyden ongelmista. Kyläkaupoissa ja pakolaisleirien kaupoissa oli hyvin vähän tarjolla vastasyntyneille tai heidän äideilleen tarkoitettua tavaraa ja lisäksi se oli niin kallista, että tavallisella äidillä ei sellaiseen ollut varaa.

Kuulimme myös kertomuksia, jotka liittyivät tuhat vuotisiin perinteisiin äitien ravitsemuksesta tai istukan merkityksestä, isien roolista ja merkityksestä synnyttävien äitien tai pienten lasten tukena. Nämä kaikki halusimme hankkeessamme huomioita, jolloin äitiyspakkausta tuli kehittää vastaanottavan ympäristön tarpeisiin. Pakkauksessa tulisi esimerkiksi olla jotain isille, jotta se motivoisi heitä kuljettamaan äitejä terveystarkastuksiin, isille voisi olla vaikka aurinkokennolla toimiva taskulamppu. Terveellinen synnytys oli myöskin tärkeä, tämä tuli selväksi nähdessämme paimentolaisten pitkät kulkumatkat ja paikallisten klinikoiden varustetason. Pakkauksessa tulisi siis olla hygieenisesti pakattu kirurginveitsi ja desifiointiaineita. Vauvalle sopiva moskiittoverkko. Kestositeitä ja vaippoja. Äitiyspakkausajatus on varmasti kehittynyt sen jälkeen, kun olin hankkeessa mukana, joten ei ole tarpeen käydä sitä sen yksityiskohtaisemmin läpi. Tärkeimpiä oppeja minulle oli merkityksien ja historian ymmärtäminen sekä asettautuminen toisen asemaan, mikäli se on mahdollista. Mieleeni ei ollut edes välähtänyt ajatus esim istukan merkityksestä, kuinka sen asema joissain kulttuureissa saattaa olla merkittävä ja se, että sitä ei saa mukaansa klinikalta, saattaa aiheuttaa sosiaalisia vaikeuksia.

Meillä on taipumus toivoa kovin vähän, joskus toivomme vain kangasta ja saippuaa, vaikka meillä olisi mahdollisuus muuttaa kokonaista kansakunnan syntyvyysterveyttä. Meidän, jotka tämän ymmärrämme, tulisi haaveilla niiden puolesta, joiden mielikuvitus ja todellisuus ei tällaisia haaveita mahdollista.

Slummista uupuneena lähdimme maaseudulle Mogotioon katsomaan toisenlaista elämää. Mielessämme oli edelleen tarinoiden kerääminen ja ihmeiden ymmärtäminen.

Kuulimme tarinoita nuorista tytöistä, joita pahoinpidellään, ryöstetään ja raiskataan koulumatkalla. Meille kerrottiin, että lapsia, jotka eivät mahdu kotiinsa nukkumaan. Heidät lähetetään yön selkään selviytymään itsekseen. Nämä lapset nukkuvat puiden oksilla ja varastoissa, milloin missäkin. Joskus joku nuori mies saattaa ottaa tällaisen 12-vuotiaan tytön tai nuoremman viereensä nukkumaan ja kutsua häntä vaimokseen.

Tytöille on rakennettu asuntoloita, jotta he voisivat käydä kouluaan turvassa. Asuntolan ympärillä on piikkilanka-aita. Uusi vessa ja suihku takaavat sen, että heitä ei raiskata tai kaapata, jos lähtevät illalla peseytymään tai tarpeilleen.

Monet nuoret pojat alkoholisoituvat. Toiset lopettavat koulunsa kesken kaiken elättääkseen perhettään. Monet heistä ovat yksinhuoltajaäitien kasvatteja, joilla ei ole isän mallia. Kukaan ei kerro heille kasvamisesta ja miehistymisestä, vastuusta ja rajoista. Heille ei opeteta kunnioitusta, eikä heitä kunnioiteta.

Tätä tarkoitan rumuudella.

Kaiken tämän keskellä tapahtuu ihmeitä. Ihmisiä, jotka nostavat päänsä, alkavat kirjoittaa elämäänsä uudelleen, löytävät jonkun, joka uskoo heihin, tai vain pakenevat pois kaiken keskeltä. Nämä miehet ja naiset ovat niin kiitollisia uudesta elämästään, että he haluavat maksaa kaiken saamansa hyvän takaisin.

Maaseudulla tapasimme perheitä, joissa oli terveitä ja vilkkaita lapsia, iloisia äitejä ja työtelijäitä isiä.

Eräs perhe oli esimerkkinä hygienia- ja asumisohjelmassa. Heille oli neuvottu, kuinka tiskit kannattaa kuivattaa ulkona, kädet pestä vessakäynnin jälkeen ja rakentaa vessa tarpeita varten. Aikaisemmin he tekivät tarpeensa tontille kuoppaan, josta jätteet sitten sateen aikana ajautuivat juomaveteen. Kolera ja lavantauti olivat jatkuvasti vieraana. ”Me olemme terveitä nyt”, he sanoivat, hyvin yksinkertaisten ja halpojen keinojen avulla.

Toisen perheen karja oli lihavaa ja tuotti maitoa yli kaksinkertaisesti aikaisempaan verrattuna. Heille oli opetettu metsän hoitamista niin, että kaikkea ei leikattu pois. Puita karsittiin ja kasvatettiin, versoille raivattiin tilaa ja heinää niitettiin talteen. Muutamalla yksinkertaisella työkalulla kuten veitsellä ja hangolla maanviljelijä hoiti metsäänsä. Karja sai ruohoa, ruoho kasvoi puiden varjossa. Äiti sai karsituista oksista polttoainetta, jota hän aikaisemmin joutui noutamaan tuntien päästä. Lehmät lypsivät maitoa ja lapset saivat hoitoa.

Tätä neuvontatyötä tekevät vapaaehtoiset ja heidät koulutetaan paikallisin voimin yhteisillä rahoilla, joista osa tulee esimerkiksi suomalaisilta tukijoilta järjestöjen kautta.

Vierailimme maaseudulla, koulussa, jossa oli tyttöjen turvatalo. Talossa oli sisäsuihkut ja vessat. Sinne veimme 20 kiloa suomalaisten vapaaehtoisten ompelemia kestositeitä, jotta tytöt voisivat käydä koulua myös kuukautisten aikana.

Nämä ovat ihmeitä, joita voi ymmärtää vain, kun on ensin nähnyt rumuuden.

Valinnoilla on merkitystä – rajoilla ja opetuksilla, rohkaisuilla ja lupauksilla, luottamuksella ja tukemisella.

Päätöksellä ja tekemisellä. Auttamisella ja takaisin maksamisella.

Kenialaiset osaavat juhlia, toivottaa tervetulleeksi, antaa lahjoja, laskea leikkiä ja nauraa kovaan ääneen. He pitävät väreistä ja nauravat vitseillesi mahat kippurassa. Heitä on helppo ilahduttaa, erityisesti siten, että opettelee tervehtimään ja kiittämään heidän omalla kielellään. Pitkillä automatkoilla kerroimme tarinoita ja leikimme arvoitusleikkejä sekä lauloimme. Kenialaiset ovat myös jokseenkin hierarkisia. Minun piti varoa sanomisiani ja toiveideni ilmaisua, koska ne oli tapana ottaa vakavasti ja niitä alettiin heti toteuttaa. Etupenkki oli yleensä varattu minulle, sillä siitä näki parhaiten ja se oli mukava. Muut seurueen jäsenet, olivatpa ketä julkkiksia tahansa, matkustivat pikkubussin takaosassa. Tämän vuoksi tutustuin kuljettajiin ja heidän työhönsä hyvin. Kuljettajalla on paljon vastuuta myös turvallisuudesta ja koko monimutkaisen aikataulun suunnittelusta. Tiet ovat vaarallisia, erityisesti slummeissa ja syvällä maaseudulla, missä ei muita autoja juuri näkynyt. Matkalla saattoi sattua mitä tahansa ja harjaantumattomat ‘valkonaamat’ aiheuttivat itsekin usein yllättäviä tilanteita turvallisuuden kannalta. Vaikka monen järjestön työntekijän työ on vaarallista, erityisesti konflikti- ja tautialueilla, niin suurin osa kuolemantapauksista koskee juuri liikennettä ja kuljettajia.

Eräs kiperä tilanne johtui juuri oman kuljettajan puutteesta. Jostain syystä meidät oli laitettu tavalliseen, toki tarkastettuun, taksiin. Kyydissä oli lisäkseni yksi valokuvaaja ja suosittu suomalainen hyväntahdonlähettiläs. Viikon aikataulu kuvauksineen oli ollut tiukka emmekä olleet ehtineet vielä käydä slummissa. Ajaessamme erään slummin ohi, kysyimme, voisiko tuohon ihan nopeasti autolla piipahtaa. Kuljettaja lähtikin viemään meitä syvälle slummiin. Jossain vaiheessa huomasin, että hän itse alkoi hermostua tilanteesta. Emme päässeet kääntymään mutaisella ja kapealla tiellä ja saimme paljon huomiota osaksemme. Mukanamme kulkenut varustelu kännyköineen ja kameroineen oli slummissa muutaman vuoden palkan arvoisia eikä meillä ollut vartijoita mukana. Viimein tulimme aukion kaltaiselle aluelle, jossa pääsimme kääntymään. Auto kuitenkin jumittui mutaan. Autosta nouseminen ei tullut kuuloonkaan. Rauhallisesti piti hengitellä ja toivoa ja rukoilla renkaiden pitämistä mutaisella tiellä. Ympärillemme alkoi kerääntyä sankoin joukoin ihmisiä, eivätkä he olleet lähestymässä auttamisaikessa. Pääsimme kuin pääsimmekin kääntymään ympäri, mutta seuraavaksi meidät pysäytti alueen sheriff. Hän alkoi pyytää meiltä kirjallista lupaa liikkua ja kuvata slummissa. Sitä ei ollut. Jouduin vakuuttelemaan hyvää tahtoamme ja käyttämään käyntikorttini voimaa todistaakseni työmme merkitystä Kenian nuorille. Taksinkuljettaja joutui maksamaan sheriffille vähän teerahoja ja pääsimme sitten eteenpäin. Sheriffi laittoi minulle myöhemmin sähköpostia, johon en kuitenkaan vastannut.

Olimme olleet jo kauan matkalla, istuneet tuntitolkulla jeepeissä saamassa ’afrikkalaista hierontaa’ niin kutsutuilla teillä. Olimme heränneet aikaisin ja nähneet vaikeita asioita. Olimme käyneet intensiivisiä keskusteluja ja eläneet riisillä ja kekseillä. Oli siis kova matkaväsy. Suolen toiminta alkoi olla puheissa esillä ja päivä paistoi kuumasti. Vielä olisi jäljellä yksi etappi ja olimme myöhässä aikataulusta. Matkakumppanini alkoivat jo puhua minua ympäri. Jos jättäisimme viimeisen kohteen väliin ja emme menisikään tutustumaan kaukaiseen kouluun ja yhteisöön. Kenialaiset aina sanoivat, että paikka on ihan lähellä ja sitten päädyimme istumaan vähintään kolme tuntia autossa. Kaikki on suhteellista.

En ottanut kuuleviin korviin suunnitelman muutoksia, vaan lähdimme vielä viimeiselle etapille. Matka oli mielestämme niin hankala ja pitkä, että aloin itsekin miettiä, missä ihmeen Jumalan selän takana nämä ihmiset oikein asuvat. Joku sanoikin ääneen: “Voiko täällä kukaan asua?”

Saavuttuamme paikalle meitä oli vastassa laulava ja tanssiva joukko tervetulotoivotuksin. Kylän päällikkö lähestyi ensimmäisenä ja sanoi: “Tervetuloa! Jumala on antanut meille tämän maan. Tämä on kotimme!”

Sain opetuksen.

Me tulimme sinne isoilla jeepeillä, vesipullot kourassa ja aurinkolasit päässä. Kylän asukkaat kertoivat elämästään, veden hausta ja kuivuudesta. Lähin klinikka oli 25 kilometrin päässä. Sinne käveltiin, koska ei ollut kulkuvälineitä. Joskus synnyttävää äitiä kannettiin tuo 25 kilometriä. Saattoi käydä niin, että sekä lapsi että äiti kuolivat matkalla.

Meitä oli odotettu ja meille oli järjestetty ohjelmaa. Kävimme paikallisessa koulussa tapaamassa nuorison vastuunkantajia. Erityisesti yhden nuoren tytön rohkea puhe jäi mieleen. Hän julisti olevansa seuraava nuorisoryhmän presidentti, ensimmäinen tyttö laatuaan.

Minulle tuli sellainen olo, että se olenkin minä, joka olen Jumalan selän takana. Hän katsoo paljon laajemmalle, kuin osaamme arvatakaan.

Erään Kenian matkamme teemana oli kerätä ihmeitä ja ihmisten tarinoita niistä. Jotta olisimme ymmärtäneet ihmeiden suuruuden, tuli meidän ensin nähdä se pimeys, josta ihmeet nousivat.

Korogotchon slummi Nairobissa on pahamaineisista pahamaineisin. Siellä eletään äärimmäisessä köyhyydessä ja saastassa ja se on rakentunut ison kaatopaikan ympärille. Rikolliseksi ja prostituoiduksi päätyminen on siellä paljon tavallisempaa, kuin slummista pois muuttaminen. Tutustuimme kahden päivän aikana tähän elämään kävellen pitkin slummin kujia oppaanamme entinen slumminuori.

Slummin kapeilla kujilla virtaa viemärivesi ja ulosteet. Kujat ovat niin kapeita, että välillä jouduimme kulkemaan sivuttain väistäen teräviä aaltopellin ulokkeit. Flying toilet – lentävä vessa – on muovipussi, johon kakataan ja sitten sinkautetaan ympäristöön, ihan minne vain. Näitä pusseja näkyikin roikkumassa puiden oksilla. Lasten koulutie on viemärien keskellä. Pienet, paljaat, rikkinäisiin muovisandaaleihin työnnetyt jalat etenivät vikkelästi ja varmasti slummin uumenissa. Vammaiset raahasivat itseään saastan seassa. Sairaudet, kolera ja lavantauti, HIV, malaria ja ripulitaudit, ovat jokapäiväisiä. Monet päätyvät haistelemaan liimaa, polttamaan laitonta alkoholia ja keinolla millä hyvänsä pyrkimään tilaan, jossa todellisuus ei tunnu niin pahalta.

Vierailimme koulussa, jossa oli 270 lasta samassa tilassa. Samassa tilassa oli myös koulun keittiö, toimisto ja leponurkkaukset. Koululaiset oli jaettu katosta roikkuvilla säkeillä neljään luokkaan, taaperosta kahdeksanvuotiaaseen. Kouluruoka maksoi 10 shillinkiä päivässä (9 senttiä). Siihen ei kaikilla ollut varaa. Koulua pyöritettiin vapaaehtoisin voimin, sillä valtion kouluja ei ollut tarpeeksi tarjolla slummien asukkaille.

Aseelliset ryöstöt ovat slummissa päivittäisiä. Kaatopaikka, joka sijaitsee slummin keskellä, on taistelutanner. Sinne tuotavat jätteet ovat kuumaa valuuttaa, joista taistellaan verissä päin. Jotta selviät kaatopaikalla, sinulla täytyy olla joku ase ja sinun täytyy olla nokkela ja vahva. Kaatopaikoilla asuu ja työskentelee useita tuhansia ihmisiä.

En enää koskaan syö (ja jätä) lentokoneruokaa ajattelematta kaatopaikkojen asukkeja. Eräs heistä kertoi minulle, että tiistai oli hieno päivä kaatopaikalla, koska silloin tiettyyn kulmaan tuotiin KLM:n lennolta tulleet jätteet. Herkkua oli monenlaista, pizzaa ja hampurilaisia. Toisen jäte on toisen aarre.

Slummin tytöt myyvät itseään sellaiseen hintaan, että sitä on mahdoton länsimaalaisen käsittää. Kuulimme tarinan tytöstä, joka myi itseään viidellä shillingillä. Se on niin pieni raha, noin neljä senttiä, että suomalainen ei edes osaa sitä kuvitella. Epäilimme tietenkin koko tarinaa. Mitä sellaisella rahalla voisi muka saada? Sillä saa esimerkiksi leipomon lattialta lakaistuja leivänmuruja. Kun leipiä viipaloidaan suurissa leipomoissa, tulee siitä aina muruja. Murut pudotetaan lattialle ja lakaistaan kasoihin. Viidellä shillingillä saa pienen pussillisen leivänmuruja.

Kävimme eräässä kodissa slummin ytimessä. Se oli pieni huone, jossa kaikki oli käden ulottuvilla. Suurella perheellä oli ehkä saman kokoinen tila, kuin oman kotini pukeutumishuone. Samassa huoneessa tapahtui kuulemma kaikki. Äiti myi itseään ja laitonta viinaa. Lapset asuivat samassa tilassa, jossa humalaisia asiakkaita palveltiin.

Tämän kaiken meille näytti kollegamme, joka oli elänyt ja kasvanut tässä todellisuudessa. Hänen yhdentoista pojan kaveriporukastaan vain kaksi oli hengissä, toinen vankilassa ja toinen töissä World Visionilla.

summin nuoret opettajina

Seurasimme lähemmin seitsemän slumminuoren tarinaa. Nämä seitsemän olivat tulleet valituiksi World Visionin nuorisotyöllisyysohjelmaan. Heistä jokainen oli löydetty, haastateltu ja hyväksytty ohjelmaan erittäin vaikeista olosuhteista, yleensä jonkun kirkon tai seurakunnan kautta yhteistyössä World Visionin työntekijöiden kanssa. Ammattikoulutuksen jälkeen heihin on investoitu ja luotettu niin, että he ovat saaneet jonkin välineen ammattinsa harjoittamiseen, esimerkiksi uunin tai kameran.

Kun nuoret olivat saaneet elämänsä uusille raiteille, he mentoroivat ja tukevat jokainen kymmeniä uusia yrittäjiä. Kymmenistä tulee siis satoja, sadoista tuhansia. Haastattelimme näitä mentoroitavia yrittäjiä. Siellä oli kauneusalan, cateringin, tietotekniikan ja leipomoalan yrittäjiä, kauppiaita, saippuantekijöitä, kondiittoreja ja muita. Yrittäjyys alkoi Pienestä isoksi –teemalla. Ensin valmistetaan viisi donitsia ja myydään ne. Siitä saadulla voitolla ostetaan lisää aineiksia, joilla voidaan valmistaa lisää tuotteita. Nuori nainen, joka alkoi valmistaa saippuaa kertoi, että hänen liikeideansa oli myydä saippuoita kouluille. Monet koulut sanoivat, että heillä on jo saippuantoimittaja. Tyttö ei kuitenkaan antanut periksi, vaan jätti näytteitä ja palasi aina takaisin myös niiden asiakkaiden luokse, jotka olivat hänet jo torjuneet. Nyt hän toimittaa saippuoita kuudelle koululle ja on jo laajentanut itse valmistamiinsa shampoisiin.

Nämä yrittäjänuoret saavat elämästä kiinni ja muuttavat pois slummista hieman paremmille alueille, auttavat perheensä muuttamaan pois, perustavat omat perheensä ja laajentavat edelleen liiketoimintojaan. Kuitenkin heistä jokainen palaa entisilleen kotiseuduilleen auttamaan kaltaisiaan ja siten laittavat hyvän kiertämään.

Tarinat nuorista yrittäjistä ovat ihmeellisiä. He kertoivat meille, kuinka ’rakastavat omaa hikeään’, nauttivat työnsä tuloksista. Yrittäjyys on opettanut elämässä sellaista, jota ei ole mistään muusta elämässään oppineet. Heihin on luotettu ja annettu alkupääomaa. He ovat saaneet itse näyttää itselleen ja muille onnistumisensa.

Opin heiltä monia asioita:

•Sinä voit itse johtaa itseäsi

•Älä koskaan anna periksi

•Kirjoita itse oman elämäsi tarina. Pidä itse kynää kädessäsi. Jos et pidä, joku muu kirjoittaa tarinasi.

•Ota rennosti. Asiat järjestyvät, kun teet oikeita asioita.

•Odota, ole kärsivällinen.

•Mikään ei tule helposti. Kiipeä portaita askel kerrallaan.

•Se, mistä tulet, ei määrittele sitä, mihin olet menossa.

•Vihan kanssa ei kannata elää.

•Anna anteeksi.

•Ajattele sitä, mitä sinulle on, älä sitä, mitä sinulle ei ole.

Tätä henkeä ja asennetta haluan oppia. Sitä kannattaa tuoda meille Suomeenkin lisää. Ja näiden tarinoiden kautta sitä voi tehdä.

Slummissa oli koulu, jossa lapset saivat päivittäin ehkä ainoan ateriansa, opetusta ja turvaa. Eräs mikkeliläinen ryhmä oli saanut sydämelleen lahjoittaa kouluun uuden keittiön ja kattilan. Keittiö rakennettiin siten, että savu ei mennyt luokkiin ja siellä oli asialliset tilat esimerkiksi tiskeille. Koulussa oli keittäjä ja jokainen lapsi sain päivän ehkäpä ainoan ateriansa uudesta kattilasta valmistettuna. Kaksi ja kolmevuotiaiden ryhmässä oli jopa patjat lepäämistä varten. Lapset viettivät koulussa kahdeksan tuntia päivässä.

Erään nuorisotyöllisyysohjelman jäsenen koulussa opiskeli jälkeenjäänyt mies, joka opetteli kirjoittamaan omaa nimeänsä. Kun hän oppi kirjoittamaan oman nimensä, hän pystyi avaamaan pankkitilin ja jatkaa liiketoimiaan paperinenäliinakauppiaana. Ei tarvinnut enää kerjätä. Mieleen jäi myös nuori nainen, laitonta viinaa myyvän yksinhuoltajan tytär. Hän on nykyään catering-yrittäjä, joka työllistää 13 nuorta, kouluttaa ja mentoroi heitä, on menestyvä business-nainen, vaimo ja äiti.

tunne asiakkaasi

Meillä oli Nairobin slummissa asuvien nuorten kanssa vuoden kestävä ohjelma, jossa suomalainen IT-alan yritys valmensi heitä kuukausittain etäyhteyden avulla. Aiheena oli liiketoimintasuunnitelman tekeminen, tuotteiden markkinointi ja hinnoittelu, myyntialueen suunnittelu, lisämyynnin rakentaminen jne. Kävimme ensin Nairobissa yhden työntekijän kanssa haastattelemassa yrittäjät mukaan tähän ohjelmaan ja sovimme yhteisistä työmuodoista ja tavoitteista.

Tämän projektin tausta-ajatuksena oli se, että myynnin ja liiketoiminnan rakentaminen noudattaa samoja lainalaisuuksia, olivat olosuhteet mitä tahansa. Myynnin ja markkinoinnin ammattilaiset isoissa korporaatioissa ratkaisevat samoja asioita, kuin heidän nuoret yrittäjäkollegansa slummeissa. Hyöty on molemmin puolinen, Suomen organisaation osaajat joutuvat yksinkertaistamaan ja riisumaan prosessinsa ihan ytimeen asti, keskittyen kaikkein oleellisempaan, sen lisäksi he kokevat olevansa hyödyksi ja saavat mahdollisuuden käyttää oppimaansa yleishyödyllisesti köyhien auttamiseen. Nuoret yrittäjät taas saavat konkreettista neuvoa ja apua liiketoimintojensa kehittämiseen, mutta myös kuuntelevat korvat ja säännöllisen tilivelvollisuuden asioiden eteenpäin viemiseksi.

Projektiin osallistuvien nuorten aloittelevat yritykset olivat esimerkiksi catering-palveluja, kanamunan toimittamista, muovituolien vuokraamista, siivouspalveluja ja IT-alan opetusta. Vuodesta tulikin todella haasteellinen nuorille yrittäjille, sillä vaalien vuoksi slummissa oli todella levotonta ja busineksen tekeminen vaikeutui entisestään. Vaalien vuoksi jouduimme pitämään päätösjuhlan etänä, mutta minä menin paikalle jakamaan todistuksia ja loppuhaastattelemaan nuoria. Heidän kommenttinsa kuluneesta vuodesta sai suomalaisen IT-alan ammattilaisen kyyneliin. Nuoret kertoivat, että he eivät olisi selvinneet siitä vuodesta ilman kuukausittaista tsemppaustapaamista. “Monthly hot seat”, niin he sanoivat.

Keräsin ylös slumminuorten neuvoja ja oivalluksia. Mikä on heidän menestyksensä ja hyvän liiketoiminnan salaisuus? Mistä hyvä myynti tulee? Nämä opit on testattu äärimmäisissä olosuhteissa.

“Me jaksamme jatkaa, koska meillä on tavoite ja unelma. On hyvä ymmärtää, mikä itseään ajaa eteenpäin ja motivoi.”

“Tulevaisuuden asiakasvirran kasvattaminen säännöllisesti on tärkeää.”

“Tunne asiakkaasi.”

“Jos sinulle tulee vaikeuksia asiakastyössäsi, keskustele siitä asiakkaan kanssa.”

“Et voi työskennellä yksin, tarvitset kumppaneita.”

“Aloita pienestä ja kasvata isommaksi.”

“Jos pidät onnistumisen vain itselläsi, se on hyödytöntä. Jos jaat sitä muiden kanssa, siitä tulee pääomaa.”

“Käytä kontaktejasi verkoston kasvattamiseen.”

“Hinnoittele tuotteesi oikein ja tee sellaista laatua, josta voit itse olla ylpeä.”

“Päättäväisyys, kiintymys ja intohimo on tärkeämpää kuin raha. Jokainen haaste on mahdollisuus.”

“Opi luottamaan itseesi ja innosta muita. Eteenpäin meneminen antaa varmuutta.”

“Pidä yllä liekkiäsi ja intohimoasi. Älä ota mukaan matkallesi vastentahtoisia, mene vaikka hetki eteenpäin yksin.”

“Pidä kirjaa edistymisestäsi.”

“Käännä asiakasvalitukset mahdollisuudeksi palvella heitä paremmin.”

“Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Sinulle tulee aina olemaan hyviä ja huonoja jaksoja. Alä anna periksi.”

“Huolehdi, että sinulla on tasapainoinen kassavirta.”

Kenian matkat olivat kummallinen yhdistelmä järkytystä ja kauneutta. Matkoja oli useampia, joskus parikin kertaa vuodessa. Kenialle menetin sydämeni ja pitkät Kenian matkat jättivät aina jäljen – jos ei muualle, niin ainakin suolistoon. Alussa jaksoin käydä tarkastuttamassa itseni mahdollisten pöpöjen varalta, mutta aika nopeasti opin vain toteamaan, että on taas Kenia-vatsa ja kyllä se siitä rauhoittuu. Matkoilla tuli syötyä aika riisipainotteisesti. Tosin hedelmät ja ciabati olivat suurta herkkua, joilla usein vatsakin pysyi kunnossa. Slummipäivinä syötiin proteiinipatukoita ja juotiin pullovettä litrakaupalla.

Ei ole mitenkään ihmeellistä että aloitan Kenia-osuuden vatsantoimintaan liittyvillä asioilla. Itse asiassa oli matka mikä hyvänsä, ei kestänyt kauan, kun tiesimme jo koko seurueen vatsantoiminnan tason. Sillä on merkitystä. Parempi kokonaan tukossa, kuin ihan pakki sekaisin. Taksikuskit ja jotkut firman ulkopuoliset kuljettajat päästelivät kaasujaan ihan estoitta, mutta me muut yritimme hillitä omaa tilannetta ja sen kehittymistä. Myös vessat ja niiden sijainti ja kunto aiheuttivat paljon keskustelua. Vessathan olivat keskimäärin aina maakuoppavessoja, joissa oli hutera lautaovi, joka ei yleensä mennyt kunnolla kiinni. Kiistelimme siitä, mennäänkö sinne etuperin vai takaperin. Päädyimme siihen, että on parempi katsoa oven suuntaan. Silloin ainakin tietää mitä yllätyksiä on tulossa. Lisäksi kyykkyasentoa on hyvä harjoitella vähän ennen matkaa. On ollut tilanteita, joissa harjaantumaton vessankävijä on esimerkiksi huonojen polvien vuoksi jouduttu avustamaan ylös kyykkyasennosta. Nopeasti sitä kuitenkin harjaantui paikallistamaan hämähäkit ja muut elukat, ylimääräisten roiskeiden sijainnin sekä sopimaan vuoroista ja paperivarannoista tiimin kesken.

Matkoille pakkaaminen jalostui kerta kerralta. Proteiinipatukoita ja pikakaurapuuroa oli hyvä olla mukana, jotta sai energiatasot pidettyä sopivana siinä tapauksessa, että muu ruoka ei pysynyt sisällä. Malarialääkkeet aiheuttivat joskus päänsärkyä, unettomuutta tai kummallisia unia. Sopivin hetki ottaa päivittäinen lääke oli aamulla, jotta uni häiriintyisi mahdollisimman vähän. Pieni olkalaukku, johon mahtui vesipullo, käsidesi, pähkinöitä tai proteiinipatukka, kännykkä ja muistilehtiö, oli hyvä olla mukana. Mielellään vetoketjullinen. Hyvät kengät, jotka mahdollistivat tarvittaessa äkkilähdöt ja eristivät slummien keskellä virtaavaa virtsapuroa, olivat tarpeen. Tämä jo senkin takia, että pöpöt eivät pääse pesiytymään mahdollisiin hankautumiin. Sukkien materiaali oli myös merkityksellinen, sillä kuumissa ja pölyisissä olosuhteissa halusin varmistaa jalkojen pysyvät kuivina ja puhtaina. Vinkiksi muille, että tiukat keinokuituiset urheilusukat toimivat hyvin. Mukaan tarvitaan myös hattu ja aurinkovoidetta. Aurinkolaseja oli usein hankala käyttää, sillä halusin kohdata ihmiset silmästä silmään, avoimin katsein. Käsidesi oli yleensä autoon takaisin mennessä kovassa käytössä kaikkien kättelyiden ja koskettelujen jälkeen. Varsinkaan lasten kanssa en mitenkään voinut estää kosketusta, enkä halunnutkaan. Koska olimme lastensuojeluun keskittynyt järjestö, oli lasten huomioiminen ihan keskeistä. Sinä olet brändi, sanotaan yritysmaailmassakin. Lasten oikeuksia ajavana ihmisenä ei sovi rasittua itkevistä lapsista lentokoneessa, ainakaan näkyvästi.

Lapsista opin näkemään ja arvioimaan perheen tilannetta. Kiukutteleva lapsi oli hyvä merkki. Hän todennäköisesti koki olevansa turvassa. Hiljainen ja apaattinen lapsi huolestutti. Kävimme joskus kylissä, jossa näin isoa ihmistä ja vaaleaa ihoa ei oltu aikaisemmin nähty. Silloin lapset juoksivat kauhuissaan pois tai parahtivat paniikinomaiseen itkuun, mutta sitten jo hetken päästä osoittivat sormella: Mzungu! Valkonaama.

 Joillain matkoilla, teemasta riippuen, rumuutta, pahuutta ja pimeyttä oli niin paljon, että se oikeasti tuntui lohduttomalta. Onneksi aina pystyimme kiinnittämään huomiomme myös valon pilkahduksiin. Tajusin, että ihan pienikin valo valaisee pimeyttä erittäin tehokkaasti. Tarvitaan vaikka vain kynttilän liekki tai kännykän valo.

Valo voittaa pimeyden, siksi meillä on toivoa.

Kenialaiset nuoret ovat tutkimusten mukaan maailman toiveikkaimpia nuoria. Suomalaiset on saman listan häntäpäässä. Siinä onkin mielenkiintoinen aihe. Kuinka Suomi, joka on ollut jo usean vuoden ajan maailman onnellisin maa, loistaa toivon näkökulmasta aivan erilaisessa valossa? Tutkimuksessa onnellisuuden määritelmä perustuu muun muassa hyvän eliniän odotteeseen, koulutukseen, sosiaaliturvaan ja korruption vähyyteen, ei niinkään siihen, miltä meistä tuntuu. Istuin kerran yhdessä seminaarissa samassa pöydässä Burundin edustajan kanssa ja saimme juuri silloin tulokset onnellisuus-tutkimuksesta. Suomi oli numero yksi ja Burundi kolmanneksi viimeinen. Kerroin kollegalle suomalaisten reaktiot uutisiin ja meitä nauratti kovasti. Olemme onnellisia, mutta meistä ei tunnu siltä.