Toivon toimiala – The Industry of Hope

(In English further down) My personal mission statement for my new job as a CEO for World Vision Finland

Siirryn syskuun alussa Suomen World Visionin toiminnanjohtajaksi ja tässä on mun lyhennetty visio ja sanoitus tehtävällemme, niin kuin minä sen näen:

TOIVO
Maailmassa on niin paljon enemmän toivoa, kun on sellaisia organisaatioita ja ihmisiä, kuin mitä World Visionissa on. Toivo on aktiivista tekemistä ja mahdollisuuksien näkemistä, jopa mahdottomalta tuntuvissa tilanteissa. Me olemme toivon toimialalla.

MERKITYS
Mahdollisuus onnellisuuteen ja tasapainoon omassa elämässä lisääntyy, kun saa olla tekemässä työtä, jonka merkitys on itselle kirkas. Voimme olla vaikuttamassa toivon lisääntymiseen maailmassa. Tällä toimialalla ei tarvitse käyttää mielikuvitusta keksiäkseen työllensä merkitystä.

RAKKAUS
Suomen World Visionin työ perustuu kristilliseen lähimmäisenrakkauteen. Se merkitsee heikomman puolustamista, toisen ensisijaistamista, konkreettista auttamista. Kristus rakasti minua ensin. Meidät tulisi tuntea hänen opetuslapsikseen juuri keskinäisestä rakkaudestamme. Tämä pätee myös työyhteisöissä. Tämän rakkauden piiriin kuuluvat kaikki. Piste.

PALVELU
Meidän tehtävämme on palvella. Ensin toisia ja sitä kautta saatamme tulla myös itse palvelluksi. Me mietimme jatkuvasti: ’Mitä minä voin tehdä palvellakseni minua itseäni suurempaa tarkoitusta?’

LAPSI
Lapsi on keskiössä. Jokaisella lapsella tulee olla mahdollisuus elämässä. Toimintamme tavoitteena on pysyvä muutos parempaan.

SYSTEEMI (ohjelma)
Tarvitsemme systeemin, jolla varmistamme tavoitteidemme toteutumisen ja todistamme sen vaikuttavuuden. Tämä ohjelma palvelee lasta.

RAHA
Raha on väline tavoitteemme ja merkityksen toteutumiselle. Meidän tehtävämme on hankkia rahaa nykyisiltä ja uusilta tukijoiltamme, yksityisiltä ja julkisilta. Haluamme hoitaa ja varjella nykyisiä tukijoitamme suurella rakkaudella, tunnollisuudella ja kunnioituksella. Haluamme houkutella uusia lahjoittajia toimintamme piiriin. Tämä on prioriteetti. Me tiedämme, että apu menee perille ja työllämme on vaikutusta koko maailman selviytymisen kannalta.

VAIKUTTAMINEN, VIESTINTÄ JA VERKOSTO
Meidän täytyy viestiä, vaikuttaa ja verkostoitua kaikin toimintaamme tukevin keinoin, jotta saamme lisää rahaa, jolla voimme tukea sitä ohjelmaa, joka palvelee lasta.

TUKITOIMINNOT
Me tarvitsemme rakenteen ja hyvän työyhteisön, jotta pystymme toimimaan tehokkaasti ja keskittyneesti lapsen hyväksi. Haluamme tehdä sen hyvän hallintotavan mukaisesti.

JOHTO
Johtamisen tehtävänä järjestää asiat niin, että toimintamme keskiössä oleva lapsi hyötyy eniten ja että kaikki työhömme osallistuvat tietävät tehtävänsä ja merkityksensä tavoitteemme saavuttamiselle.

HALLITUS
Tarvitsemme hallituksen, joka ohjaa ja valvoo toimintamme.

The industry of Hope

HOPE
There is so much more hope in this world when we have people and organizations like World Vision. Hope is active doing and seeing possibilities in hopeless places. Our industry is Hope.

PURPOSE
The possibility for happiness and balance in one’s life increases when you can have a work that has a clear purpose. Our job is to increase the amount of hope in this world. We don’t need to use our imagination to find a purpose for our doing.

LOVE
Our work is motivated by God’s love for us. This means compassion. We are called to serve the neediest people of the earth; to relieve their suffering and to promote the transformation of their condition of life. This love is available to all, even here in Finland in our work place.

SERVING
Our task is to serve. When we serve first we might have a chance to be served as well. Our mind is constantly working on the idea: What can I do to serve the purpose that is bigger than my self?

CHILD

The child is in the middle. Our vision for every child: life in all its fullness. Our goal is to make a sustainable change in their lives.

SYSTEM
We need a system that makes sure our goals are met. We need a system that prooves our work is making a sustainable change and the funds are effectively used for the purpose that they are donated. The system is there to serve the child.

MONEY
Money is a vehicle that helps us to accompish our goals and purpose. Our job is to raise funds from current and new donors, public and private. We cherish, love and honor our donors. We want to make sponsoring a way of living for people in Finland. This is a priority. We know that our work will bring the investment back in long term.

INFLUENCING, COMMUNICATING AND NETWORKING

We need to influence, communicate and network in all possible ways to raise more funds to support the system that helps the child.

SUPPORT
We need a good enough organization structure and committed personnel to be able to fully concentrate on our mission.

MANAGEMENT
Management is there to organize work so that the mission gets completed. Everyone needs to know what to do to make the child benefit the most. Management also is responsible for making sure that the organization’s economy is healthy and there is enough money raised.

BOARD
The board is the governing body giving the management its mandate.

Mainokset

Samanlaisuuden hyväksyminen – läski huomaa läskin

Kyllä juoppo juopon tunnistaa. Läski huomaa toisen läskin. Raskaana olevat naiset noteeraavat jokaisen raskaana olevan naisen. Isopyllyiset rekisteröi muut isopyllyiset. Vähemmistöt hakeutuvat toistensa seuraan. Anorektikot tunnistavat kaltaisensa. Eronneet tai hylätyt ymmärtävät toistensa ratkaisuja. Alkoholistien läheiset tietävät toistensa tilanteen…

Huomasin tämän, kun kävelin taas keppien kanssa Itiksessä. Meillä kyyrärsauvakansalla on salainen katse, jolla noteeraamme toisen kaltaisemme tilanteen ja viestitämme toisillemme myötätuntoa ja vertailemme mielessämme kollegan vamman laatua ja selviämistä omaamme. Se on vähän niin kuin motoristit tai karavaanarit, jotka ihan avoimesti moikkaavat toisiaan vastaan tullessa. Eikös partiolaisillakin ole oma tervehdys? Ja entäs savolaiset tai pohjalaiset, he puhkeavat kollegiaaliseen höpöttelyyn omalla salaisella kielellään ja vahvistavat yhteenkuuluvuuttaan muille aukeamattomilla kaskuilla ja kertomuksilla. Jos työpaikalla on 30 normaalipainoista ja 2 painonsa kanssa kamppailevaa, nämä kaksi todennäköisesti tuntevat toisiaan kohtaan salaista yhteyttä.

Meillä on sisäänrakennettu myötätunto kaltaisiamme kohtaan, mielellämme hyväksymme samanlaisuuden. Tiedän miltä tuntuu hyppelehtiä kauppakeskuksessa olkavarsiensa varassa. Diacorin lääkäriasemalla näin vanhan herran rollaattorinsa kanssa, hän yritti saada vessan ovea auki ja taisin olla ainoa siinä odotushuoneessa, joka ymmärsi avata ovea hänelle, ihan vaan sen vuoksi, että sillä hetkellä minulla oli aavistus siitä, kuinka vaikeaa arkiset asiat ovat liikuntarajoitteiselle. Jos siellä huoneessa oli joku, jolla oli paha ihottuma kasvoissa, hän varmaan noteerasi kaikki itsensä kaltaiset myötätunnolla.

Samalla kun huomaamme kaltaisemme, me välittömästi teemme vertailua omaan tilaan. ’Tolla on vielä pahemmin asiat’ ’En kai mä noin läski ole?’ ’ Käyttäydynköhän minä samalla tavalla?’ ’Tuoltako se näyttää?’
Väittäisin, että minun on helpompi tuntea myötätuntoa ja yhteyttä niiden kanssa, jotka ovat kaltaisiani.
Tämä pätee niihin ominaisuuksiin, jotka olen tunnistanut omikseni. Sokeissa pisteissä on vaikea itseään verrata, koska ne ovat itselleni sokeita. Ne tunnistaa sitten muut ihmiset. On todella järkyttävää kuulla sanottavan, että ’te kaksi olette sitten ihan samanlaisia’, jos en todellakaan ole tunnistanut itsessäni sellaista piirrettä. Tämä tapahtuu erityisesti rinnastettaessa omiin vanhempiin: ’ihan oot ku isäs/äitis’ !!! Olen muodostanut mielessäni kuvan itsestäni ja ottanut omikseni vain itse määrittelemäni viat ja hyvät puolet. Minulla on itsestäni uskomuksia.

Myötätunto erilaisuutta kohtaan. Hankala juttu. Mitä jos minulla ei ole mitään tajua siitä, kuinka toinen ihminen on joutunut sellaiseen tilaan, en tunnista sitä mekanismia tai heikkoutta toisessa ihmisessä. Mikä sitä riivaa? Eikö se nyt vain voisi ryhdistäytyä? Pitääkö aina valittaa tai tehä numeroa itsestään?
Mitä, jos en ymmärrä sitä kulttuuria tai perhetaustaa ollenkaan? Minulla ei ole mitään omakohtaista käsitystä siitä, miltä tuntuu olla sellainen. Asia on minulle vieras ja vähän pelottava, tyyppi on vastenmielinen tai en osaa suhtautua sellaiseen ajatusmaailmaan/hahmoon.

Kieltämisen, tuomitsemisen tai pakenemisen sijaan voin valita uteliaisuuden ja tutustumisen. En voi ymmärtää, jos en tutustu. Voisin yrittää käyttää mielikuvitustani ja asettaa itseni toisen tilaan. Jos ei mielikuvitus millään riitä, voisin vaikka kysyä ja yrittää selvittää. Lukea ja keskustella. Mikä on se mekanismi, joka saa juopon aina retkahtamaan? Mikä tarve jää hillittömältä ja himojensa riivaamalta täyttymättä? Missä tuntuu arjen hankaluudet ja ihmissuhteiden vaikeudet? Miltä tuntuu jättää kotimaansa ja perheensä? Mitä vaikeuksia on saada elämästä kiinni eron jälkeen? Miltä hylkääminen tuntuu? Mitä, jos ei koskaan ole tarpeeksi hyvä? Mistä toi ajatus tulee? Mitä uskomuksia minulla on itsestäni/toisista?

Luulisin, että on ihan normaalia ihmisyyttä, että hyväksymme helpommin samankaltaisuuden ja haemme itsemme kaltaista seuraa. Eipä siinä mitään. Mielenkiintoiseksi ja avarammaksi elämä muuttuisi, jos uskoisin, että oma reviirini tai asemani ei ole uhattuna sen vuoksi, että tutustun toisenlaiseen maailmaan. Eihän minun tarvitse toiseksi muuttua, mutta saatan muuttua myötätuntoisemmaksi, kun olen yrittänyt kulkea toisen kengissä hetken matkaa. Myötätuntoa voi kuulemma harjoitella.

Potentiaalinen massamurhaaja?

Kaikki alkoi väärin. Huonosti nukuttu yö sohvalla, lasta jalassa kiristi ja polvea turvotti. Valittavia perheenjäseniä. Kyynärsauvat kadoksissa. Lastan kiinnike irtosi  ja sen osa katosi. Koska olen hidas, kastuin sateessa litimäräksi, tankkaaminen oli hankalaa yhdellä jalalla pomppien. Pudottelin asioita ja olin korostuneen kömpelö. Kotona ei ollut ruokaa ja sen valmistaminen tuntui liian vaivalloiselta. Kaikki hankalaa ja hidasta, rajoitettua, tylsää, vaikeaa, kivuliasta jne jne

Eilen oli huono päivä, ärtymystä ja pahaa mieltä kertyi aamusta asti. Oli fyysisesti huono olo ja pään ympärille alkoi kiertyä vanne, joka kiristyi tunti tunnilta. Mielessä pyöri monet epävarmat asiat, mahdollinen muutto, mahdollinen uran vaihdos, siihen liittyvät riskit. Entisen työkaverin yllättävä kuolema surullisine tarinoineen ahdisti. Oli muuten jo kuudes kollega siitä firmasta, jonka kuolema korjasi vähän liian aikaisin.

Liikenteessä oli pelkkiä ääliöitä, ei muita. Ihmisillä oli ilmeisesti agendalla ainoastaan MINUN elämäni vaikeuttaminen. Itse asiassa melkein kaikki kohtaamani ihmiset olivat hankalia ääliöitä.

Sitten illalla autoa ajaessa tuli kirkas hetki, (en tiedä miksi).  ’Tämä tunne ja tila pitää säilyttää muistissa!!’ Aloin tutkia sitä siinä ajaessani, miltä tämä tuntuu ja missä tämä tuntuu? Mulla oli  hartiat kireellä, pää kipeänä, asento jännittynyt, otsa rypyssä, masentavia ajatuksia itsestä ja vihaisia ajatuksia muista autoilijoista. Olin sisäänpäin kääntynyt ja itsekeskeinen, otin henkilökohtaisesti jokaisen tietyömaan, se oli asetettu siihen MINUN elämääni vaikeuttamaan. Se tuntui kropassa ja itse asiassa tunnistin kroppaa kuullostemalla muutaman teeman, joka oli päässyt kiertymään liian pitkään solmulle omassa elämässä.

Mitäpä jos tällainen tila jatkuu päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia? Mitäpä, jos ei tule kirkasta hetkeä tai pelastavaa enkeliä? Miltä tuntuu ajaa liikenteessä, kun jokainen autoilija on vihollinen ja jokainen asiakaspalvelija on terroristi, jokainen kollega idiootti, jokainen läheinen ärsyttävä? Mitä, jos kaikki on salajuonessa minua vastaan ja hankaloittavat elämääni tahallaan. Mitäpä jos pienetkin vastoinkäymiset saavat kohtuuttomat mittasuhteet ja kasvavat ja kiertyvät isoiksi mustiksi vuoriksi, jotka peittävät auringon. Kuinka herkässä voi räjähdys olla, jos tätä jännitettä ei saa koskaan purettua? Jos ei ole mitään maadoituskohtaa? Kuinka pimeää voi olla pimeys?

’Ei tämä nyt mennyt, niin kuin olin ajatellut’ – Erään tädin kuuluisaksi tekemä lause, kun suku ei osannut käyttäytyä odotustensa mukaisesti juhlissa.

’Parhaanne varmaan yrititte, mutta paha maku tästä jäi’ – Ystäväni Annun herkullinen tarina eräistä polttareista

’ Expectations are pre-meditated resentment’ – Odotukset ovat ennakkoon pedattuja pettymyksiä/mielipahaa – .Viime aikainen viisaus toiselta ystävältäni

’Life is constant sruggle between experience and expectations’ – elämä on jatkuvaa odotusten ja todellisuuden taistelua (tms)

Minussa siis asuu potentiaalinen massamurhaaja tai ainakin itsemurhaaja

– Jos menetän kyvyn kohdata pettymyksiä ja kipua. Joskus kipu tekee hyvää, ensin sattuu vähän enemmän ja sitten ei yhtään.

– Jos jatkuvasti kerään katkeruutta ja pimeyttä sisälleni ja en saa sitä purettua pieninä osina.

– Jos menetän  todellisuudentajuni ja päästän pimeyden kiertymään ympärilleni. Jos ajattelen, että ansaitsen NIIN paljon parempaa, kuin mitä kohdalleni on tullut.

– Jos odotan muilta ihmisiltä palveluksia ja mieleistäni käytöstä ja varsinkin odotan heidän ymmärtävän kaiken sanomatta.

– Jos en enää näe mitään hyvää ja kaunista ja menetän toivon tulevasta ja en jaksa enää tehdä kädenojennuksia joko avun pyytämiseksi tai auttamiseksi

TOIVO vs ODOTUKSET
Menisiköhän se jotenkin näin?
Toivo sisältää mahdollisuuden ja valon, toivo luo toimintaa ja elämää. Toivoon sisältyy epäonnistumisen mahdollisuus, mutta se sisältää myös armon ja mahdollisuuden aloittaa aina uudestaan.

Odotukset taasen ovat kontrolloivia ennakkosuunnitelmia, jotka eivät jousta ja siten aiheuttavat useimmiten pettymyksen ja mielipahan.

Ylläolevassa on kuvattu hyvinvoivan ’kermaperseen’ ahdistusta. Ihmisellä, jolla on kaikki hyvin, pettymykset tulevat odotusten toteutumattomuudesta. Sitten, kun tulee oikeat vaikeudet, niin toivolle tulee tilaa. Näitä tarinoita on kuultu paljon : vasta sairastuttuani ymmärsin arvostaa terveyttä, vasta puolison menetettyä, ymmärsin perheen tärkeyden, vasta todellisessa puutteessa löysin toivon …
ps. päivä päättyi mitä mainioimmin. Sain yllättävän mahdollisuuden viettää aikaa laatuseurassa aterioiden. Yllättävän siksi, että seurue oli sattumanvarainen ja suunnittelematon ja erittäin mukava!

Iso Hali ja Palvo minua vähän

Päätin perustaa kuoron – naiskuoron. Seuraavaksi kerron miksi.

Yhdessä laulaminen parantaa sielua ja tekee onnelliseksi. Kuorossa laulaminen on hauskaa, herkkää, kehittävää, yhteisöllistä, haastavaa, jännittävää, antaa onnistumisen elämyksiä. Ystäviä tapaa liian harvoin ja laulu yhdistää myös niitä, joilla muuten olisi väljemmät yhteydet. Kuorossa kokoonnutaan yhden asian äärelle, alistutaan johtajan johtamaksi ja kun jokainen tekee oman osuutensa, tapahtuu yhteen tullessa ihme. Kokonaisuus koostuu palasista. Osat muodostavat kokonaisuuden. Vieläkö tarvitsee perustella? (jouduin itsekin nitistämään monta mörköä itsessäni, ennen kuin uskalsin aloittaa )

Kuoron nimeksi tuli Iso Hali, kerron siitäkin kohta. Ehdolla tosin oli Meno Paus, Ten-A-Lady jne, mutta brändäyksen vuoksi päädyin tuohon nimeen. Kuorossa on 33 jäsentä, naisia elämäni varrelta. Näitä naisia yhdistää ainakin se, että ovat suostuneet lähtemään matkaani tässä projektissa ja monia se, että ovat sietäneet minua usean vuoden ajan ja minä heitä. Keski-ikä liene melko tarkkaan 50 vuotta. Lapsia kuorolaisilla on yhteensä yli 80 ja kokemusta parisuhteesta yhteensä noin 840 vuotta. Sointi on siis elämää täynnä.

Ohjelmisto koostuu lauluista, joissa käsitellään lohtua, ystävyyttä, naiseutta, rohkaisemista. Siis teemaa tukevista lauluista. Stand By me, Silta yli synkän virran, You’ve got a friend, I can see clearly now…. Iso Hali – nimi tulee Suomen World Visionin Perussa tehtävästä työstä. Jotkut blogin lukijat muistavat, että olin siellä käymässä muutama vuosi sitten. Päätimme aloittaa keräysprojektin, jossa keräämme rahaa Perulaisten vanhempien opettamiseen. Maaseudulla on nimittäin sellainen ilmiö, että lapset kulkevat äitiensä selässä pitkään ja heidän sosiaaliset taitonsa eivät pääse kehittymään, koska heidän kanssaan ei leikitä, eikä heitä hellitä tarpeeksi. Joskus lapset eivät edes ole kuivia tai oppineet puhumaan kunnolla kouluun mennessään. Tämä tarkoittaa sitä, että heidän oppimiskykynsä kärsii ja heillä on heikommat mahdollisuudet pärjätä elämässä. Me tietysti toivomme, että mahdollisimman moni lapsi kasvaa menestyväksi aikuiseksi, joka rakentaa Perun tulevaisuutta vahvaksi maaksi (ettei sieltä tarvitse lähteä pois).

Systeemi on sellainen, että harjoittelemme 7 sunnuntaita ja konsertoimme Pitäjämäen kirkossa 11.10. keräten rahaa Perun Iso Hali projektille. Tarkoitus olisi houkutella konserttiin kaikkien laulajien jälkikasvua, vanhemmat, appivanhemmat ja miehet, jotka myöskin monet tuntevat toisensa – näin myös sukupolvien ystävyys vahvistuu.

Hanna-Maria Helenius, maailman innostavin ja paras kuoronjohtaja, otti haasteen vastaan ja lupasi harjoittaa meistä yhden kokonaisuuden. Hanna-Marian metodi on sellainen, että kuuntelemme harjoitusten välillä stemmoja äänitteiltä ja harjoittelemme stemmoissa tai itseksemme, nuoteista pyrimme pääsemään eroon ja täten kehitämme kuuntelua. Palaamme sitten kuukausittain yhteen hiomaan yhteisiä taitojamme H-M:n näyn mukaiseksi. Aika rohkea veto naiselta, joka on tottunut treenauttamaan miltei ammattilaisia. Me olemme kuitenkin sekalainen seurakunta viidenkympin hujakoilla pyöriviä naisia.

Ekat harkat on jo takana ja nyt on itsenäinen harjoittelu käynnissä. Ensimmäiset harjoitukset todistivat, että yhdessä laulaminen on hyväntekeväisyyttä ja lisää onnellisuutta. Meillä oli hauskaa ja huumori oli sitä luokkaa, että moni miehistämme olisi luikkinut pakoon kovaa vauhtia. Hätkähdyttävä lauluvalinta oli Johanna Kurkelan: Palvo minua vähän. Sitä minun ainakin piti vähän prosessoida. Laulussa sanotaan kepeästi ja suoraan, että meillä jokaisella on tarve tulee palvotuksi (taitaa olla myös miehillä ja lapsilla sama 🙂 , ja pystymme aikamoisiin suorituksiin, kun tunnemme olevamme rakastettuja ja hyväksyttyjä. Tämähän pätee myös niihin Perun lapsiin. Tämä laulu kuitenkin naisen näkökulmasta.

Mä oon niiin kiitollinen, että tämä juttu lähti käyntiin ja uskalsin toteuttaa unelmaani, juuri näin halusin juhlia viiskymppisiäni. Osaltani olen jo saanut täyttymykseni, kun kuoroon ilmoittautui niin moni rohkea nainen ja ekoissa harkoissa sointi oli taivaallinen. Nyt voi ottaa rennosti ja nauttia kyydistä.

Valehtelija! Liar, liar, pants on fire!

Pinokkio oli kova poika valehtelemaan. Keksi juttuja ja väänsi totuutta. Pinokkio itse luuli huiputtavansa kaikkia, mutta jokainen valhe kasvatti Pinokkion nenää pidemmäksi ja valhe oli kaikkien nähtävillä. Pinokkiosta tuli normaali poika vasta, kun oppi olemaan rehellinen. Sen pituinen se.

Keisarilla ei ollut uusia vaatteita, vaan hän oli joutunut häikäilemättömän huijauksen kohteeksi. Huijaus sai mahtavat mittasuhteet, sillä valheeseen lähti mukaan suuri joukko pelkureita, jotka halusivat uskoa valheen todeksi, vaikka sydämessään tiesivät sen olevan valhetta. Pikkupoika paljasti valheen sanomalla asiat niinkuin ne on. Ja kaikki alkoivat nähdä. Sen pituinen se.

Pekka huuteli huvikseen: ’Apua, susi tulee!!’, vaikka ei tullutkaan. Sitten viimeinkin susi tuli ja kukaan ei tullut auttamaan, koska eivät enää uskoneet Pekkaa. Pekka joutui suden syömäksi. Sen pituinen se.

Lapsilla toimii kollektiivinen valheenpaljastuskone. Muistan hyvin lapsuudesta, kuinka joukolla paljastimme valheet tai niiden yritykset heti tilanteen ollessa päällä. Kaikille tuli selväksi, kuka valehtelee. Meillä oli luokkakaveri, joka väitti, että hänen äitinsä oli prinsessa (mistä lie keksinyt) ihan tosissaan. Emme tietenkään uskoneet, kuten emme sitten uskoneet sitäkään, että hänen isosiskollaan oli kultasormus tai että hänen äitinsä tyttönimi oli Ruusunen, vaikka ne olisivat hyvin voineet pitää paikkansa. Itse muistan valehdelleeni tulevani kuusi lapsisesta perheestä, jouduin siitä kyllä pahasti kiinni silloin kun kävi ilmi, että asumme kaksiossa ja sänkyjä ei ollut kaikille.

Mitä tapahtuu tälle kollektiiviselle valheenpaljastukselle myöhemmässä iässä? Miksi ei enää aikuisena sanota porukalla kaverille, että älä viitti valehdella, me tiedetään, että sä et oo prinsessa.

Valehteleminen on pelkuruutta. Se, jolle valehdellaan joutuu vaikeuksiin, koska hän perustaa toimintansa valheelle. Myös kertomatta jättäminen on aktiivinen toimenpide, jossa päätät asioita toisen puolesta.

Kun pyydät toista salaamaan jotain puolestasi, asetat hänet heti ikävään asemaan, koska hän joutuu valehtelemaan puolestasi. Käytät siis toista ihmistä omaksi hyväksesi.

Työyhteisöissä on tavallista supatella; ’mä kerron tän vaan sulle…’ , ’koska olet niin seniori, niin kerron tän sulle, älä kerro eteenpäin…’ Käytännössä asia menee luottamuksellisesti eteenpäin kavereiden kesken kulovalkean tavoin. Neuvo: jos haluat pitää jonkun asian itselläsi, ÄLÄ KERRO SIITÄ KENELLEKÄÄN.

Pitkissä sopimusneuvotteluissa tämä on erittäin vaikea laji. Olen päätynyt siihen, että avoimuus ja rehellisyys on ainoa mahdollisuus rakentaa luottamusta jopa ikävissä asioissa. Ikävät uutiset pitää kertoa nopeasti ja mahdollisista sudenkuopista kannattaa varoittaa etukäteen. Odotukset pitäisi pyrkiä asettamaan oikealle tasolle. Tee, mitä sanot. Sano, mitä teet. Tottakai tulee tilanteita, joissa paljastuu asioita, jotka ei ole ollut tiedossa tai että toinen sopimuspuoli ei ole kertonut kaikkea. Mutta, jos itse en ole jäänyt kiinni tiedon salaamisesta tai vääristelystä se on tähän asti AINA edistänyt asioita ja olen saanut hyviä sopimuksia aikaiseksi.

Totuus tekee vapaaksi. Pitää paikkansa. Sen verran on itsellenikin kertynyt valehtelukokemusta, että tiedän sen tunteen, joka tulee paljastumisen jälkeen. Kun pelko ja häpeä tulee kohdatuksi ja huomaan, että tämä ei ollutkaan kuolemaksi. Vielä ainakaan.

Joskus on kuitenkin ihan reilua sanoa ystävälleen, joka näyttää ihan variksenpelättimeltä sinä päivänä, että sulla on kivat silmät ❤

Hyvejohtajuus –sivulla oli Jason Lepojärven hyvä kolumni valehtelusta otsikolla Johtajan valehtelemisen opas. Ensimmäinen sääntö on, että älä koskaan valehtele. (http://www.hyvejohtajuus.fi/3033/johtaja-valehtelee/)

Tässä pieni lainaus:

Scott Peck tarjoaa listan periaatteita, ikään kuin valehtelemisen muistilistan. Sitä seuraamalla voi välttää sekä valehtelemisen että tunteettomille ihmisille tyypillisen ”Olen tunteellinen, sanon asiat suoraan” -peitetarinan.

Tässä, lopuksi, johtajan valehtelemisen opas:

1. Älä koskaan valehtele.

2. Muista, että päätös olla jakamatta jotain, on aina potentiaalisesti valhe. Se pitää ottaa vakavasti.

3. Totuuden rajaaminen ei saa koskaan perustua itsekkäisiin syihin, kuten vallantahtoon, turhamaisuuteen (haluun näyttää hyvältä muiden silmissä) tai itsetutkiskelun ja kasvun haasteen välttämiseen.

4. Päinvastoin: totuuden rajaamisen täytyy perustua aina toisen osapuolen intresseihin eli sen, jolta totuus evätään.

5. Toisen intressien arvioiminen on aina vaikeaa, eikä sitä pidä yrittää ilman aitoa rakkauden henkeä.

6. Toisen intressien arvioimiseen kuuluu olennaisesti myös se, onko hän kykenevä hyödyntämään totuutta oman henkisen kasvun prosessissaan.

7. Meillä on tapana pikemmin aliarvioida kuin yliarvioida toisen kapasiteettia vastaanottaa totuus ja hyödyntää sitä henkisessä kasvussaan.

(The Road Less Travelled: A New Psychology of Love, Traditional Virtues and Spiritual Growth. London: Arrow Books, 1990, s. 64-65.)

Kiitän Jumalaa kauneudestani

Takapenkiltä kuului lapsen omakeksimä laulu, jonka sanat menivät näin: ”Kiitän Jumalaa kauneudestani!”. Kun katsoin taustapeilistä näin 4-vuotiaan tyttäreni haaveillen katselevan ikkunasta prinsessan kruunu päässään. Tämä 90-luvun alussa tapahtunut juttu tuli tänä aamuna mieleeni, kun mietin tätä ihmisen eloa näin viidenkympin hujakoilla.
Lapset ova ihan mahtavia 3-5 vuotiaina. He ovat rakastuneita kauniita prinsessoja tai kaikkivoipia supersankareita, he ihailevat vanhempiaan ja ovat mahdottoman tyytyväisiä olemiseensa itsenään. Loppuelämä meneekin sitten siitä selviämiseen 😉 ja realistisen, mutta myönteisen omankuvan löytämiseen.
Monella on varmaan mielessä ilkeän eskarikaverin kommentit viirusilmistä tai rilleistä tai vanhempien huomautukset ryhdistä, opiskelusta, mistänytikinä. Sitten tulee luokkakaverit, jotka sanoo läskiksi, homoksi, lyllertäväksi lihapullaksi, haisunäädäksi tai miksinytsittenikinä. Tai niin kuin mulle pojat sanoivat viidennellä luokalla aina, kun avasin suuni: turpa kiinni katuhuora. Tätä kesti muutaman kuukauden ajan, mutta muistan muuten vieläkin ne pojat. Onneksi en tiennyt mitä sana tarkoittaa, koulussa ei ollut kuitenkaan kivaa silloin. No, pojat muuttuivat ja jossain vaiheessa samat jässikät kiehnäsivät ympärillä positiivista huomiota hakemassa. Sen jälkeen siis, kun metamorfoosini naiseksi oli tapahtunut.
Teini-iässä pitää olla laiha, seksikäs, nokkela, huumorintajuinen, kielitaitoinen ja mukava, helppo ja kiva. Myöhemmin äidillinen, mutta urheilullinen. Uranainen, mutta kätevä emäntä. Työelämässä jyrää omat säännöt pärjäämisestä ja menestymisestä.
En voi jäädä siihen ajatukseen, joka minulla oli 4-vuotiaana(Neljä vuotiaalle se ilomielin sallittakoon). Että aikuisena minulla olisi epätodellinen kuva omista taidoistani ja ihanuudestani. Että pitäisin kiinni sinnikkäästi siitä, että minua pitää hemmotella ja ansaitsen vain parasta ihmetellen, miksi muut eivät ymmärrä, kuinka ainutlaatuinen olen? En voi myöskään jäädä jumiin eskarin, koulun tai varhaisen aikuisuuden epävarmuuteen. Murrosiän olisi hyvä väistyä 50-vuotiaaksi tullessa (tosin joskus se vasta alkaa silloin). Jos oma kokemukseni on jatkuvasti se, että en saa sitä mitä minulle kuuluu, taistelen jatkuvasti todellisuutta vastaan ja tulen onnettomaksi. Odotan, että muiden tehtävä on antaa minulle se, mikä minulle kuuluu, kivampi työ, ihanampi avioliitto.
Omien (ja toisen) rajojen tunnistaminen taitaa olla elämän pituinen opiskelu. Minä voin itse suostua tai olla suostumatta turhan palttiseen ihailuun tai alentamiseen. Jos minua kohdellaan huonosti, voin itse säädellä sen määrää oman sietämiseni mukaan. Töissä saattaa olla tilanteita, että kukaan muu ei pidä minun ’itsekunnioitustani’ yllä, kuin minä itse. Minä voin itse päättää, haluanko olla mukana systeemissä vai en. Minä voin rauhallisesti ja perustellusti puolustaa omia oikeuksiani ja silti kunnioittaa muiden. Sitä ennen minun on hyvä tuntea itseni, arvoni ja rajani. Realistisesti, nöyrästi ja itseni arvostaen.
Jotta voin tunnistaa rajani ja arvoni, minun täytyy olla päästänyt irti monista asioista. Olla vapaa. Päästää irti menneisyyden demoneista, muiden odotuksista, epäoikeudenmukaisuuksista, ihailusta, epämiellyttävistä muistoista. Päästää irti omista sisäisistä vaatimuksista ja koodeista, jotka ohjaavat päätöksiäni. Päästäkseni tavoitteisiini, minun pitää päästää irti tavoitteistani, en saa hirttäytyä niihin. Vapaana voin sitten tehdä vaikka epämiellyttäviäkin asioita, sellaisia joissa en ole hyvä tai mistä en pidä, koska sellaisiakin joutuu joskus tekemään. Vapaana voin myös puolustaa omia rajojani ilman tunteen paloa tai aggressiota. Vapaana voin myös tervehtiä lämmöllä sitä pikku-prinsessaa, joka vaatisi parempaa kohtelua, kuin mitä saa. Ei se mitään, kyllä asiat järjestyy. Olisi mahtavaa tunnistaa omat rajansa ja pitää puoliansa siten, että ei käyttäydy huonosti ja toisia alentavasti, öykkäröivästi tai päälle päsmärinä, hankalana akkana.
Jokseenkin perussettiä tämä pohdiskelu, mutta aina niin ajankohtaista. Jos minun päässäni liikkuu tällaisia juttuja, niin varmaan sinunkin ja se tekee meistä tasa-arvoisia. Jokainen meistä puhuu oman ’tuskansa’ kautta.
Aikuisen vastuu ja tekemisten ja tekemättä jättämisien seuraukset: Niin makaa kuin petaa, eteen se kaikki kiertyy, sitä saa mitä tilaa. Yleensä pitävät paikkansa, mutta ONNEKSI on välillä mahtava bulla, onni, armo, että saa vaikka ei olisi yhtään ansainnut. Kiitollisuus siitä!!!! Elämä kantaa.

Salaista salsaa toimistolla

Nyt tulee tiukka analyysi tanssin merkityksestä työn tuottavuudelle. Tämä on tarina Keilarannassa keskiviikkoisin kokoontuvasta puolisatunnaisesta laumasta ihmisiä, joita yhdistää kyky silloin tällöin asettua epämukavaan tilaan.
Nämä ihmiset vaeltavat hieman epätäsmällisesti eri puolilta Suomen maata erään toimistorakennuksen kahvilaan. Jokaisesta näkee, että jotain jäi juuri kesken: pilkuntarkka raportointi, inttävä konfferenssipuhelu, nopea tiedon keräys asiakkaalle, ylipitkä puhelu. Nämä hahmot havahtuvat kutsuhuudon kuullessaan ja irrottelevat itsensä Excel-taulukoista ja odottavista velvollisuuksista, ikään kuin kärpäspaperista. Osa laumasta varastaa ajan itselleen pitämättä siitä sen suurempaa numeroa kotona tai kavereille. Tämä alkaa jo olla niin kiva juttu, että siitä ei kannata huudella. Tulevat vain mustasukkaisiksi tai kateellisiksi 😉
Kokoonkutsujana toimii Rouva H. Hän on itse kokenut aikanaan niin mukavia asioita tanssin tiimoilla, että haluaa osoittaa myös muille sen toimivuuden. Rouva H on sitkeä ja innostava ja jaksaa hoitaa hankalat nimienkeräys- ja organisointihommat. Jos Rouva H ei jaksaisi painaa, ei lauma saisi koskaan sille varattua oppia ja kokemusta.
Opettajana toimii Herra J. – tunnettu TV:stä. Lauma ujosteli ja odotti kovasti tämän hurmurin kohtaamista. Hän on niin taitava ja komea, lauma oli kyllä nähnyt Herra J:n suoritukset ja näyttävät esiintymiset valtakunnan televisiossa. Ei meillä toimistolla ole sellaisia ennen nähty. Herra J osoittautuu kuitenkin lempeäksi ja taitavaksi pedagogiksi. Hänen kyltymätön myönteisyytensä saa laumassamme ihmeitä aikaan. Oivalluksia ja avautumisia. Herra J suhtautuu kunnioituksella siihen, että olemme arkoja ja ujoja, hän muistaa kiittää ja kehua jokaisesta oikeaan aikaan astutusta askeleesta ja käden asennosta. Täytyy kyllä sanoa, että alussa varsinkin tämä ei määrällisesti ole mikään valtava suoritus, muistamisen kannalta kyllä. Herra J on oivaltanut sen, että sopiva määrä onnistumisia siivittää uusiin onnistumisiin ja sen että kuilut ylitetään askel kerrallaan. Herra J tietään myös sen, että rauhallinen, hyväksyvä ja hauska, jopa leikkisä ilmapiiri saa myös aikuiset ylittämään itsensä.
Joka ainoa kerta lauman kokoontumisessa tapahtuu ainakin seuraavaa: Herra J kohtaa tyhjät katseet ja musiikittoman maailman. Kukaan ei muista mitään, mitä edellisellä kerralla tehtiin. Jokaisen ajatus harhailee vielä edellisissä ja tulevissa velvollisuuksissa. Aloitamme kakofoniasta ja kaaoksesta matkan tyhjiöön ja sieltä järjestykseen. Hiljainen porukka kokoontuu ja yrittää muistaa, miksi oli tullut paikalle. Siitä sitten aletaan rakentaa. Ensimmäiset kerrat käytettiin marssimiseen, töminä täytti alakerran, kun yritimme kävellä rytmissä ja jonossa. Musiikkikappaleissa oli aina samat sanat : onetwothreefourfivesixseveneight, onetwo…. Suomalaista salsaa.
Ryhmädynamiikassa tapahtui kummia. Lauman jäsenet olivat satunnaisesti valikoituneita virtuaali-organisaation jäseniä. Tittelit ja asemat unohtuivat. Olimme kaikki suunnilleen samalla viivalla, uuden edessä. Jouduimme kaikki vieraalle maalle, lähelle kollegaa. Meidän piti opetella katsomaan toisiimme, tulemaan lähelle, ottamaan kädestä kiinni. Parit vaihtuivat monta kertaa illan aikana ja aina oli uudet kasvot ja kädet, vartalo ja hengitys. Jouduimme hyväksymään itsemme ja toistemme tuoksut, nihkeät kädet ja hapuilevat katseet. Kaikessa sääntöjen mukaan, rooleja noudattaen, hermostuneen hihityksen ja keskittyneiden ilmeiden viidakossa.
Dynamiikasta tulee mieleen työelämän kannaltakin monta tärkeää teemaa, jotka osoittavat sen, että tanssi ei ole aloittelijalle fyysinen laji. Suurin taistelu käydään korvien välissä:
LUOTTAMUS: Prosessi kantaa. Tätä on tehty ennenkin, ei tässä voi huonosti käydä. Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Moka. Sitten vaan takaisin lattialle harjoittelemaan.
OPPIMINEN: olemme kaikki samassa veneessä, oppimassa uusia asioita uusien ihmisten kanssa. Olemme kaikki voittamassa itseämme ja hakeutumassa vieraille alueille. Tässä ei voi kuin onnistua.
ROOLIT: On turvallista, kun on selkeät roolit. Latino-tanssissa mies vie ja nainen seuraa. Piste. Kuulostaa helpolta, mutta ei se sitä ole. Tilanne on ilmeisesti molemmille osapuolille vaikeaa, miehen on vaikeaa löytää oikea tapa olla tanssin mies ja naisen on vaikeaa päästää irti ja olla vietävänä.
VIESTINTÄ: Tanssissa pitää olla herkkä kaikille viesteille. Jos sulkeutuu sisäiseen maailmaansa ja ei osaa päästää niistä taulukoistaan irti, ei pysty seuraamaan tanssin kulkua. Tanssissa pitää olla läsnä ja tulkita pieniä viestejä ja eleitä, kuunnella musiikkia ja antaa rytmille valta.
RENTOUTUMINEN: On huomattavasti mukavampaa yrittää päästä yhdessä tavoitteisiin, kun on hauskaa. Jännittynyt ja tukkoinen keho estää ajattelua. Luottamuksen puuttuminen estää avoimuutta.
HEITTÄYTYMINEN: Annan itselleni luvan heittäytyä. Olen läsnä, kuuntelen ja seuraan viestejä musiikkia, ohjeita, eleitä. Uskallan päästää lähelle ja mokata. Uskallan näyttää hassulta ja uskallan näyttää sen, että pelkään. Olen voittanut itseni.

Lauman harrastus on jo siivittänyt heidät kahteen spektaakkelimaiseen tanssiesitykseen firman juhlissa. Omat hurrasivat ja kannustivat. Lauma harjoitteli, hermoili ja säteili.
Näin laumasta rytmittömästi marssivia nisäkkäitä kuoriutui varsin kelpoja, paljon oppineita, säkenöiviä estraditaiteilijoita. (tai no, toimistotaiteilijoita)