Aihearkisto: 5 tähteä ja muita tähtiä

Matkakertomuksia ja business oppeja kaatopaikoilta ja slummeista

Seitsemäs: Slummin nuoret opettajina

Erään Kenian matkamme teemana oli kerätä ihmeitä ja ihmisten tarinoita niistä. Jotta olisimme ymmärtäneet ihmeiden suuruuden, tuli meidän ensin nähdä se pimeys, josta ihmeet nousivat.

Korogotchon slummi Nairobissa on pahamaineisista pahamaineisin. Siellä eletään äärimmäisessä köyhyydessä ja saastassa ja se on rakentunut ison kaatopaikan ympärille. Rikolliseksi ja prostituoiduksi päätyminen on siellä paljon tavallisempaa, kuin slummista pois muuttaminen. Tutustuimme kahden päivän aikana tähän elämään kävellen pitkin slummin kujia oppaanamme entinen slumminuori.

Slummin kapeilla kujilla virtaa viemärivesi ja ulosteet. Kujat ovat niin kapeita, että välillä jouduimme kulkemaan sivuttain väistäen teräviä aaltopellin ulokkeit. Flying toilet – lentävä vessa – on muovipussi, johon kakataan ja sitten sinkautetaan ympäristöön, ihan minne vain. Näitä pusseja näkyikin roikkumassa puiden oksilla. Lasten koulutie on viemärien keskellä. Pienet, paljaat, rikkinäisiin muovisandaaleihin työnnetyt jalat etenivät vikkelästi ja varmasti slummin uumenissa. Vammaiset raahasivat itseään saastan seassa. Sairaudet, kolera ja lavantauti, HIV, malaria ja ripulitaudit, ovat jokapäiväisiä. Monet päätyvät haistelemaan liimaa, polttamaan laitonta alkoholia ja keinolla millä hyvänsä pyrkimään tilaan, jossa todellisuus ei tunnu niin pahalta.

Vierailimme koulussa, jossa oli 270 lasta samassa tilassa. Samassa tilassa oli myös koulun keittiö, toimisto ja leponurkkaukset. Koululaiset oli jaettu katosta roikkuvilla säkeillä neljään luokkaan, taaperosta kahdeksanvuotiaaseen. Kouluruoka maksoi 10 shillinkiä päivässä (9 senttiä). Siihen ei kaikilla ollut varaa. Koulua pyöritettiin vapaaehtoisin voimin, sillä valtion kouluja ei ollut tarpeeksi tarjolla slummien asukkaille.

Aseelliset ryöstöt ovat slummissa päivittäisiä. Kaatopaikka, joka sijaitsee slummin keskellä, on taistelutanner. Sinne tuotavat jätteet ovat kuumaa valuuttaa, joista taistellaan verissä päin. Jotta selviät kaatopaikalla, sinulla täytyy olla joku ase ja sinun täytyy olla nokkela ja vahva. Kaatopaikoilla asuu ja työskentelee useita tuhansia ihmisiä.

En enää koskaan syö (ja jätä) lentokoneruokaa ajattelematta kaatopaikkojen asukkeja. Eräs heistä kertoi minulle, että tiistai oli hieno päivä kaatopaikalla, koska silloin tiettyyn kulmaan tuotiin KLM:n lennolta tulleet jätteet. Herkkua oli monenlaista, pizzaa ja hampurilaisia. Toisen jäte on toisen aarre.

Slummin tytöt myyvät itseään sellaiseen hintaan, että sitä on mahdoton länsimaalaisen käsittää. Kuulimme tarinan tytöstä, joka myi itseään viidellä shillingillä. Se on niin pieni raha, noin neljä senttiä, että suomalainen ei edes osaa sitä kuvitella. Epäilimme tietenkin koko tarinaa. Mitä sellaisella rahalla voisi muka saada? Sillä saa esimerkiksi leipomon lattialta lakaistuja leivänmuruja. Kun leipiä viipaloidaan suurissa leipomoissa, tulee siitä aina muruja. Murut pudotetaan lattialle ja lakaistaan kasoihin. Viidellä shillingillä saa pienen pussillisen leivänmuruja.

Kävimme eräässä kodissa slummin ytimessä. Se oli pieni huone, jossa kaikki oli käden ulottuvilla. Suurella perheellä oli ehkä saman kokoinen tila, kuin oman kotini pukeutumishuone. Samassa huoneessa tapahtui kuulemma kaikki. Äiti myi itseään ja laitonta viinaa. Lapset asuivat samassa tilassa, jossa humalaisia asiakkaita palveltiin.

Tämän kaiken meille näytti kollegamme, joka oli elänyt ja kasvanut tässä todellisuudessa. Hänen yhdentoista pojan kaveriporukastaan vain kaksi oli hengissä, toinen vankilassa ja toinen töissä World Visionilla.

summin nuoret opettajina

Seurasimme lähemmin seitsemän slumminuoren tarinaa. Nämä seitsemän olivat tulleet valituiksi World Visionin nuorisotyöllisyysohjelmaan. Heistä jokainen oli löydetty, haastateltu ja hyväksytty ohjelmaan erittäin vaikeista olosuhteista, yleensä jonkun kirkon tai seurakunnan kautta yhteistyössä World Visionin työntekijöiden kanssa. Ammattikoulutuksen jälkeen heihin on investoitu ja luotettu niin, että he ovat saaneet jonkin välineen ammattinsa harjoittamiseen, esimerkiksi uunin tai kameran.

Kun nuoret olivat saaneet elämänsä uusille raiteille, he mentoroivat ja tukevat jokainen kymmeniä uusia yrittäjiä. Kymmenistä tulee siis satoja, sadoista tuhansia. Haastattelimme näitä mentoroitavia yrittäjiä. Siellä oli kauneusalan, cateringin, tietotekniikan ja leipomoalan yrittäjiä, kauppiaita, saippuantekijöitä, kondiittoreja ja muita. Yrittäjyys alkoi Pienestä isoksi –teemalla. Ensin valmistetaan viisi donitsia ja myydään ne. Siitä saadulla voitolla ostetaan lisää aineiksia, joilla voidaan valmistaa lisää tuotteita. Nuori nainen, joka alkoi valmistaa saippuaa kertoi, että hänen liikeideansa oli myydä saippuoita kouluille. Monet koulut sanoivat, että heillä on jo saippuantoimittaja. Tyttö ei kuitenkaan antanut periksi, vaan jätti näytteitä ja palasi aina takaisin myös niiden asiakkaiden luokse, jotka olivat hänet jo torjuneet. Nyt hän toimittaa saippuoita kuudelle koululle ja on jo laajentanut itse valmistamiinsa shampoisiin.

Nämä yrittäjänuoret saavat elämästä kiinni ja muuttavat pois slummista hieman paremmille alueille, auttavat perheensä muuttamaan pois, perustavat omat perheensä ja laajentavat edelleen liiketoimintojaan. Kuitenkin heistä jokainen palaa entisilleen kotiseuduilleen auttamaan kaltaisiaan ja siten laittavat hyvän kiertämään.

Tarinat nuorista yrittäjistä ovat ihmeellisiä. He kertoivat meille, kuinka ’rakastavat omaa hikeään’, nauttivat työnsä tuloksista. Yrittäjyys on opettanut elämässä sellaista, jota ei ole mistään muusta elämässään oppineet. Heihin on luotettu ja annettu alkupääomaa. He ovat saaneet itse näyttää itselleen ja muille onnistumisensa.

Opin heiltä monia asioita:

•Sinä voit itse johtaa itseäsi

•Älä koskaan anna periksi

•Kirjoita itse oman elämäsi tarina. Pidä itse kynää kädessäsi. Jos et pidä, joku muu kirjoittaa tarinasi.

•Ota rennosti. Asiat järjestyvät, kun teet oikeita asioita.

•Odota, ole kärsivällinen.

•Mikään ei tule helposti. Kiipeä portaita askel kerrallaan.

•Se, mistä tulet, ei määrittele sitä, mihin olet menossa.

•Vihan kanssa ei kannata elää.

•Anna anteeksi.

•Ajattele sitä, mitä sinulle on, älä sitä, mitä sinulle ei ole.

Tätä henkeä ja asennetta haluan oppia. Sitä kannattaa tuoda meille Suomeenkin lisää. Ja näiden tarinoiden kautta sitä voi tehdä.

Slummissa oli koulu, jossa lapset saivat päivittäin ehkä ainoan ateriansa, opetusta ja turvaa. Eräs mikkeliläinen ryhmä oli saanut sydämelleen lahjoittaa kouluun uuden keittiön ja kattilan. Keittiö rakennettiin siten, että savu ei mennyt luokkiin ja siellä oli asialliset tilat esimerkiksi tiskeille. Koulussa oli keittäjä ja jokainen lapsi sain päivän ehkäpä ainoan ateriansa uudesta kattilasta valmistettuna. Kaksi ja kolmevuotiaiden ryhmässä oli jopa patjat lepäämistä varten. Lapset viettivät koulussa kahdeksan tuntia päivässä.

Erään nuorisotyöllisyysohjelman jäsenen koulussa opiskeli jälkeenjäänyt mies, joka opetteli kirjoittamaan omaa nimeänsä. Kun hän oppi kirjoittamaan oman nimensä, hän pystyi avaamaan pankkitilin ja jatkaa liiketoimiaan paperinenäliinakauppiaana. Ei tarvinnut enää kerjätä. Mieleen jäi myös nuori nainen, laitonta viinaa myyvän yksinhuoltajan tytär. Hän on nykyään catering-yrittäjä, joka työllistää 13 nuorta, kouluttaa ja mentoroi heitä, on menestyvä business-nainen, vaimo ja äiti.

tunne asiakkaasi

Meillä oli Nairobin slummissa asuvien nuorten kanssa vuoden kestävä ohjelma, jossa suomalainen IT-alan yritys valmensi heitä kuukausittain etäyhteyden avulla. Aiheena oli liiketoimintasuunnitelman tekeminen, tuotteiden markkinointi ja hinnoittelu, myyntialueen suunnittelu, lisämyynnin rakentaminen jne. Kävimme ensin Nairobissa yhden työntekijän kanssa haastattelemassa yrittäjät mukaan tähän ohjelmaan ja sovimme yhteisistä työmuodoista ja tavoitteista.

Tämän projektin tausta-ajatuksena oli se, että myynnin ja liiketoiminnan rakentaminen noudattaa samoja lainalaisuuksia, olivat olosuhteet mitä tahansa. Myynnin ja markkinoinnin ammattilaiset isoissa korporaatioissa ratkaisevat samoja asioita, kuin heidän nuoret yrittäjäkollegansa slummeissa. Hyöty on molemmin puolinen, Suomen organisaation osaajat joutuvat yksinkertaistamaan ja riisumaan prosessinsa ihan ytimeen asti, keskittyen kaikkein oleellisempaan, sen lisäksi he kokevat olevansa hyödyksi ja saavat mahdollisuuden käyttää oppimaansa yleishyödyllisesti köyhien auttamiseen. Nuoret yrittäjät taas saavat konkreettista neuvoa ja apua liiketoimintojensa kehittämiseen, mutta myös kuuntelevat korvat ja säännöllisen tilivelvollisuuden asioiden eteenpäin viemiseksi.

Projektiin osallistuvien nuorten aloittelevat yritykset olivat esimerkiksi catering-palveluja, kanamunan toimittamista, muovituolien vuokraamista, siivouspalveluja ja IT-alan opetusta. Vuodesta tulikin todella haasteellinen nuorille yrittäjille, sillä vaalien vuoksi slummissa oli todella levotonta ja busineksen tekeminen vaikeutui entisestään. Vaalien vuoksi jouduimme pitämään päätösjuhlan etänä, mutta minä menin paikalle jakamaan todistuksia ja loppuhaastattelemaan nuoria. Heidän kommenttinsa kuluneesta vuodesta sai suomalaisen IT-alan ammattilaisen kyyneliin. Nuoret kertoivat, että he eivät olisi selvinneet siitä vuodesta ilman kuukausittaista tsemppaustapaamista. “Monthly hot seat”, niin he sanoivat.

Keräsin ylös slumminuorten neuvoja ja oivalluksia. Mikä on heidän menestyksensä ja hyvän liiketoiminnan salaisuus? Mistä hyvä myynti tulee? Nämä opit on testattu äärimmäisissä olosuhteissa.

“Me jaksamme jatkaa, koska meillä on tavoite ja unelma. On hyvä ymmärtää, mikä itseään ajaa eteenpäin ja motivoi.”

“Tulevaisuuden asiakasvirran kasvattaminen säännöllisesti on tärkeää.”

“Tunne asiakkaasi.”

“Jos sinulle tulee vaikeuksia asiakastyössäsi, keskustele siitä asiakkaan kanssa.”

“Et voi työskennellä yksin, tarvitset kumppaneita.”

“Aloita pienestä ja kasvata isommaksi.”

“Jos pidät onnistumisen vain itselläsi, se on hyödytöntä. Jos jaat sitä muiden kanssa, siitä tulee pääomaa.”

“Käytä kontaktejasi verkoston kasvattamiseen.”

“Hinnoittele tuotteesi oikein ja tee sellaista laatua, josta voit itse olla ylpeä.”

“Päättäväisyys, kiintymys ja intohimo on tärkeämpää kuin raha. Jokainen haaste on mahdollisuus.”

“Opi luottamaan itseesi ja innosta muita. Eteenpäin meneminen antaa varmuutta.”

“Pidä yllä liekkiäsi ja intohimoasi. Älä ota mukaan matkallesi vastentahtoisia, mene vaikka hetki eteenpäin yksin.”

“Pidä kirjaa edistymisestäsi.”

“Käännä asiakasvalitukset mahdollisuudeksi palvella heitä paremmin.”

“Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Sinulle tulee aina olemaan hyviä ja huonoja jaksoja. Alä anna periksi.”

“Huolehdi, että sinulla on tasapainoinen kassavirta.”

Kuudes: asenne ratkaisee

Kenian matkat olivat kummallinen yhdistelmä järkytystä ja kauneutta. Matkoja oli useampia, joskus parikin kertaa vuodessa. Kenialle menetin sydämeni ja pitkät Kenian matkat jättivät aina jäljen – jos ei muualle, niin ainakin suolistoon. Alussa jaksoin käydä tarkastuttamassa itseni mahdollisten pöpöjen varalta, mutta aika nopeasti opin vain toteamaan, että on taas Kenia-vatsa ja kyllä se siitä rauhoittuu. Matkoilla tuli syötyä aika riisipainotteisesti. Tosin hedelmät ja ciabati olivat suurta herkkua, joilla usein vatsakin pysyi kunnossa. Slummipäivinä syötiin proteiinipatukoita ja juotiin pullovettä litrakaupalla.

Ei ole mitenkään ihmeellistä että aloitan Kenia-osuuden vatsantoimintaan liittyvillä asioilla. Itse asiassa oli matka mikä hyvänsä, ei kestänyt kauan, kun tiesimme jo koko seurueen vatsantoiminnan tason. Sillä on merkitystä. Parempi kokonaan tukossa, kuin ihan pakki sekaisin. Taksikuskit ja jotkut firman ulkopuoliset kuljettajat päästelivät kaasujaan ihan estoitta, mutta me muut yritimme hillitä omaa tilannetta ja sen kehittymistä. Myös vessat ja niiden sijainti ja kunto aiheuttivat paljon keskustelua. Vessathan olivat keskimäärin aina maakuoppavessoja, joissa oli hutera lautaovi, joka ei yleensä mennyt kunnolla kiinni. Kiistelimme siitä, mennäänkö sinne etuperin vai takaperin. Päädyimme siihen, että on parempi katsoa oven suuntaan. Silloin ainakin tietää mitä yllätyksiä on tulossa. Lisäksi kyykkyasentoa on hyvä harjoitella vähän ennen matkaa. On ollut tilanteita, joissa harjaantumaton vessankävijä on esimerkiksi huonojen polvien vuoksi jouduttu avustamaan ylös kyykkyasennosta. Nopeasti sitä kuitenkin harjaantui paikallistamaan hämähäkit ja muut elukat, ylimääräisten roiskeiden sijainnin sekä sopimaan vuoroista ja paperivarannoista tiimin kesken.

Matkoille pakkaaminen jalostui kerta kerralta. Proteiinipatukoita ja pikakaurapuuroa oli hyvä olla mukana, jotta sai energiatasot pidettyä sopivana siinä tapauksessa, että muu ruoka ei pysynyt sisällä. Malarialääkkeet aiheuttivat joskus päänsärkyä, unettomuutta tai kummallisia unia. Sopivin hetki ottaa päivittäinen lääke oli aamulla, jotta uni häiriintyisi mahdollisimman vähän. Pieni olkalaukku, johon mahtui vesipullo, käsidesi, pähkinöitä tai proteiinipatukka, kännykkä ja muistilehtiö, oli hyvä olla mukana. Mielellään vetoketjullinen. Hyvät kengät, jotka mahdollistivat tarvittaessa äkkilähdöt ja eristivät slummien keskellä virtaavaa virtsapuroa, olivat tarpeen. Tämä jo senkin takia, että pöpöt eivät pääse pesiytymään mahdollisiin hankautumiin. Sukkien materiaali oli myös merkityksellinen, sillä kuumissa ja pölyisissä olosuhteissa halusin varmistaa jalkojen pysyvät kuivina ja puhtaina. Vinkiksi muille, että tiukat keinokuituiset urheilusukat toimivat hyvin. Mukaan tarvitaan myös hattu ja aurinkovoidetta. Aurinkolaseja oli usein hankala käyttää, sillä halusin kohdata ihmiset silmästä silmään, avoimin katsein. Käsidesi oli yleensä autoon takaisin mennessä kovassa käytössä kaikkien kättelyiden ja koskettelujen jälkeen. Varsinkaan lasten kanssa en mitenkään voinut estää kosketusta, enkä halunnutkaan. Koska olimme lastensuojeluun keskittynyt järjestö, oli lasten huomioiminen ihan keskeistä. Sinä olet brändi, sanotaan yritysmaailmassakin. Lasten oikeuksia ajavana ihmisenä ei sovi rasittua itkevistä lapsista lentokoneessa, ainakaan näkyvästi.

Lapsista opin näkemään ja arvioimaan perheen tilannetta. Kiukutteleva lapsi oli hyvä merkki. Hän todennäköisesti koki olevansa turvassa. Hiljainen ja apaattinen lapsi huolestutti. Kävimme joskus kylissä, jossa näin isoa ihmistä ja vaaleaa ihoa ei oltu aikaisemmin nähty. Silloin lapset juoksivat kauhuissaan pois tai parahtivat paniikinomaiseen itkuun, mutta sitten jo hetken päästä osoittivat sormella: Mzungu! Valkonaama.

 Joillain matkoilla, teemasta riippuen, rumuutta, pahuutta ja pimeyttä oli niin paljon, että se oikeasti tuntui lohduttomalta. Onneksi aina pystyimme kiinnittämään huomiomme myös valon pilkahduksiin. Tajusin, että ihan pienikin valo valaisee pimeyttä erittäin tehokkaasti. Tarvitaan vaikka vain kynttilän liekki tai kännykän valo.

Valo voittaa pimeyden, siksi meillä on toivoa.

Kenialaiset nuoret ovat tutkimusten mukaan maailman toiveikkaimpia nuoria. Suomalaiset on saman listan häntäpäässä. Siinä onkin mielenkiintoinen aihe. Kuinka Suomi, joka on ollut jo usean vuoden ajan maailman onnellisin maa, loistaa toivon näkökulmasta aivan erilaisessa valossa? Tutkimuksessa onnellisuuden määritelmä perustuu muun muassa hyvän eliniän odotteeseen, koulutukseen, sosiaaliturvaan ja korruption vähyyteen, ei niinkään siihen, miltä meistä tuntuu. Istuin kerran yhdessä seminaarissa samassa pöydässä Burundin edustajan kanssa ja saimme juuri silloin tulokset onnellisuus-tutkimuksesta. Suomi oli numero yksi ja Burundi kolmanneksi viimeinen. Kerroin kollegalle suomalaisten reaktiot uutisiin ja meitä nauratti kovasti. Olemme onnellisia, mutta meistä ei tunnu siltä.

Viides: Marsuja ja vessakokemuksia

Ensimmäinen silmiä aukaiseva altistuminen pääsi tapahtumaan minulle vielä ollessani Suomen World Visionin hallituksen jäsenenä. Hallituksen jäsenille kuului kenttävierailu osana perehdytystä ja minä pääsin tutustumaan Peruun. Lähdin matkalle niin sanotusti soitellen sotaan ja korvantaustat märkinä, täysin henkisesti valmistautumatta tuleviin kokemuksiin. Olihan minut toki valmennettu turvallisuuden ja matkustamisen sääntöjen suhteen. Oli kerrottu vinkkejä mukaan otettavista tavaroista ja tarvittavista rokotuksista.

Kaikkien matkojeni elämyspakettiin kuului paljon iloa, toivoa, lohtua ja kauneutta, mutta myös rumuutta, epäoikeudenmukaisuutta, sairautta ja vaaraa. Niin tälläkin matkalla. Ohjelmassa oli slummikohde Limassa ja maaseutukohde melkein neljän kilometrin korkeudessa Pitumarcan alueella. Olimme jättäneet aikaa myös turistiosuudelle, johon kuului vierailu maailman seitsemän ihmeen joukkoon luettavassa Machu Picchussa. Melkoinen kokemus sekin. Junamatka varhain aamulla vuorten välissä kulkevaa kuninkaiden laaksoa pitkin oli maaginen.

El Salvadorin slummi oli elämäni ensimmäinen slummikokemus. Slummi on satojentuhansien ihmisten villisti kasvanut asuinalue, jossa vierivieressä pienet aaltopeltitönöt kököttivät vuoren rinteellä. Alueella ei ollut minkäänlaista vesijohtojärjestelmää, jätehuoltoa tai muutakaan infrastruktuuria, sähköt ja vedet hankittiin itsenäisesti kulloinkin parhaaksi näkemällä tavalla.

Vierailimme lastenkerhoissa ja tapasimme nuoriso- ja vapaaehtoisryhmiä. Kuuntelimme lauluja ja esityksiä. Hämmästyimme reippaita ja upean rohkealla asenteella meitä lähestyneitä lapsia ja nuoria. Jokaisessa nuorisoryhmässä oli presidentti, varainhoitaja ja sihteeri. Heillä oli tarkka kirjanpito ja vastuualueet. Tämän ymmärsin myöhemmin kuuluvan oleellisena osana mallimme mukaiseen nuorisoryhmien järjestäytymiseen.

Päivä slummissa oli pitkä ja vessataukoja oli vaikea järjestää. Olimme vielä slummin reunamilla, kun moni seurueestamme koki tarvetta päästä hotelli helpotukseen. Isäntämme järjesti meille käynnin paikallisen hammaslääkärin vastaanotolle. Luulin silloin, että tämä vastaanotto olisi erityisen alkeellinen tai likainen, sillä sieltä puuttui esimerkiksi käsienpesumahdollisuus ja wc-paperi. Myöhemmin tämä luulo kyllä korjaantui. Vaikka tällä tohtorilla ei ollut itselläkään käsienpesumahdollisuutta, oli hänen vastaanottonsa posliinipönttöineen ihan slummien yläluokkaa. Huolestuneille voin kertoa, että meille itsellemme vaihtopikkarit, nenäliinapakkaukset ja käsidesit kuuluivat kyllä vakiovarusteisiin. Seuraava vessatauko oli korkealla slummin perukoilla. Siellä ystävällinen lastenkerhon äiti päästi meidät käymään kodissaan. Heidän vessansa oli syvä onkalo vuoren seinämässä, jonne ilmeisesti oli jo useiden vuosien ajan kasaantunut tavaraa helmeileväksi ja pirskahtelevaksi lietteeksi.

Slummissa työskenteli vapaahtoisia, joiden tehtävänä oli ohjata lastenkerhoja, antaa terveysvalistusta ja tarkistaa lasten hyvinvointiin liittyviä asioita. Juttelimme kolmen naisen ryhmän kanssa. Minuun teki vaikutuksen se, että he pitkän työpäivän jälkeen jaksoivat vielä tehdä vapaaehtoistöitä. He lähtivät aamun aikaisina tunteina alas vuoren rinnettä töihin, lähinnä apulaisiksi keskiluokkaisiin perheisiin, ja palasivat iltamyöhään rinnettä ylös perheen ruoka-aineita kantaen. Kysyin heiltä jaksamisensa salaisuutta ja vastaus tuli kuin yhdestä suusta: Auttamisesta tulee itselle hyvä mieli. On ilo olla hyödyksi ja jakaa omastaan.

Aliravitsemus on slummien jatkuva ongelma ja nämä terveysvapaaehtoiset muun muassa opettivat perheitä hyydyttämään kanan verta kuutioiksi. Näitä kuutioita he sitten lisäsivät vaikkapa suklaavanukkaisiin tai tavalliseen ruokaan. Äidit kertoivat myös tarinan erään lastenkerhon jäsenen, sanotaan hänen nimekseen vaikkapa Eduard, tarinasta. Eduardin perheen talo paloi kokonaan ja he menettivät kaiken, sen pienenkin omaisuuden, joka heillä oli. Lastenkerhon toiset pojat keksivät askarrella joulukortteja, joita he sitten kiersivät myymässä Eduardin perheen hyväksi. Niillä tuloilla ja muidenkin yhteisön jäsenien avustuksella Eduard sai perheineen rakennettua uuden aaltopeltihökkelin itselleen.

Näiden ihmisten avulla ymmärsin, mikä merkitys on hyvän kierrättämisellä ja sillä, että kokee olevansa hyödyksi.

Tutkimusten mukaan hyödyksi oleminen ja hyvän kierrättäminen ovat merkittäviä tekijöitä myös nykyisessä työelämässä täällä Pohjoismaissa. Parhaat työnantajat mahdollistavat työntekijöilleen mahdollisuuden maksaa saamaansa hyvää takaisin avuntarvitsijoille. Se saa heidät tuntemaan ylpeyttä omasta työnantajastaan. Työssään väsyneet tai turhautuneet saavat uutta intoa ja sitoutumista, kun saavat välillä käydä hakemassa perspektiiviä omiin ongelmiinsa tai ihan vaan silkasta auttamisen ilosta tehdä avustustyötä yhdessä muiden kanssa.

rohkaisun merkitys

Liman slummin jälkeen matkamme jatkui Cuscon yläpuolelle noin neljän kilometrin korkeuteen. Ensimmäisen päivän ajan totuttelimme Cuscossa ohueen ilmaan. Sepä vasta olikin kokemus. Pienienkin portaiden nouseminen sai hengästymään ja päätä särki jatkuvasti. Edes kokatee ei luvatulla tavalla auttanut ongelmaan. Jatkuvasta väsymyksestä huolimatta jatkoimme matkaa henkeä salpaavien maisemien läpi kohti köyhää maaseutua. Yöksi palasimme aina Cuscoon ja seuraavana päivänä ajoimme jälleen tunteja kestävän matkan takaisin kylään. Kylässä oli upea vastaanottokomitea ja pääsin harjoittelemaan ensimmäisiä lukuisista puheenvuoroistani. Kesken seremonioita tuli sähkökatkos, mutta sellaisiin siellä oli ilmeisesti totuttu. Seremonia eteni keskeytyksettä. Meille lahjoitettiin upeita käsitöinä kirjailtuja perulaisia alpakan villasta neulottuja pipoja ja huiveja. Sain kuulla perulaisesta suhtautumisesta neulontaan ja kudontaan. Se on meditatiivista työtä ja jokaisella kuviolla on merkityksiä. Koukeroinen aalto, jossa on ympyröitä, kuvaa jokea. Ympyrät ovat silmiä. Joki kuvaa elämää ja sen vaihteluja, turbulensseja. Silmien tehtävänä on taas muistuttaa, että silloin kun on kaikista myrskyisintä, pitäisi muistaa pitää silmät auki ja nähdä kaikki mahdollisuudet.

Kouluvierailuista jäi paljon mieleen. Erityisesti marsujen kasvattaminen elinkeinona oli vaikuttavaa. Perulaiset maaseutujen nuoret joutuvat usein koulun jälkeen hakoteille, pojat lähtevät kaivoksiin töihin ja tytöt ajautuvat prostituutioon. Elinkeinojen aloittamisen tukeminen saa paljon ihmeitä aikaan ja marsunkasvatus on niistä yksi. World Visionin tavoitteena oli, että lapsia kohdeltaisiin perheissä ja yhteisöissä hyvin, ja että he osaisivat ymmärtää luettua tekstiä ja ratkaista matemaattisia ongelmia. Järjestö tekee yhteistyötä viranomaisten kanssa taatakseen koulutuksen jatkumisen vielä sen jälkeen, kun hanke on tullut heidän osaltaan loppuun.
Työmme on konkreettista opettamista ja ohjaamista esimerkiksi lasten virikkeelliseen olemiseen, kiintymyksen osoitukseen, viljelyyn, käsityötaitoihin, marsujen kasvatukseen, kansalaistaitoihin ja omien oikeuksien tiedostamiseen sekä yhteiskunnassa toimimiseen. Lapsista halutaan muutoksen tekijöitä ja turvallisen, oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan kansalaisia.
Ravitsemusta ja hygieniaa opetettiin myös, esimerkiksi ruoka-aineiden säilyttämistä. Ravitsemusvalistuksesta oli jo hyviä mitattavia tuloksia.

Marsujen kasvatuksesta sain myöhemmin Suomessa kuulla kunniani, kun eräs marsujen ystävä järkyttyi niiden kohtalosta ja veti tukensa pois.

Kaikki kohtaamiset Perussa nuorten ja lasten, epävarmojen aloittelijoiden ja hermostuneiden puheiden pitäjien kanssa – olivat he sitten pormestareita tai opiskelijoita – sai minut tekemään sisäisen päätöksen, joka toivottavasti pitää. Joka ainoa kerta, kun minulla on mahdollisuus siihen, pyrin käyttämään tilaisuuden sanoa jotain rohkaisevaa ja kaunista toiselle ihmiselle, varsinkin silloin kun hän tuntuu tarvitsevan sitä. Harjoittelin tätä Perun matkalla kiitospuheissani. Kerroin, kuinka rohkeita ja reippaita heidän lapsensa ovat ja kuinka hienoa on seurata heitä lempeinä kasvattajina. Kerroin kuinka näimme sen pitkäjänteisen ja sitkeän työn, jota he olivat tehneet, kuinka aiomme kehua Perua, perulaisia, Perun luontoa ja kaikkia niitä ahkeria ihmisiä projekteissa, kun menemme Suomeen. Kerroin, että heille tulee käymään hyvin ja että Perun tulevaisuus on hyvissä käsissä, kun yrittäjyys ja auttaminen kiinnostaa jo noin pienenä. Eihän kaikki merkit tietenkään viitanneet siihen suuntaan. Paljon on vielä tehtävää ja oli monia, joita ei kiinnostanut selvästikään yhteisten asioiden ajaminen, mutta mitä siitä.
Rohkaisevien sanojen käyttäminen on vaikeaa. Toiseen kauniisti katsominen on vaikeaa. Uskoisin, että sitä voi harjoitella – ei tekniikkana ja päälle liimattuna, vaan siten, että oma ajattelu muuttuisi ja näkyisi läpi. Mitä, jos alkaisikin nähdä ympärilläni mahdollisuuksia jokaisessa nuoressa ja aikuisessa, kasvavassa lapsessa? Joskus olen kuitenkin taas niin itseäni täynnä ja sisäänpäin kääntynyt, että en edes huomaa ympärillä olevia mahdollisuuksia tai muiden tarpeita.
Matkaan osallistui henkilö, jolle sanoin jo menomatkalla, että hänellä on kivat nauravat silmät. Hän vastasi (puoliksi leikillään), että ei voi uskoa sitä. Joskus esikoulussa hänelle oli ikätoveri sanonut, että hänellä on rumat silmät, varsinkin silloin, kun hän nauraa. Näitä lauseita me sitten kannamme vuositolkulla mukanamme. Tietysti kannamme mukanamme niitäkin lauseita, joissa joku on sanonut jotain yllättävää ja rohkaisevaa, tai vaan kehunut.
Näitä jälkimmäisiä tilanteita pitää olla paljon enemmän, noin kahdenkymmenen suhde yhteen. Kaksikymmentä kehua saattaa parhaimmassa tapauksessa korvata yhden haukun.

Neljäs: Vihapuhe

Tunne vastustajasi

Jo neljänä vuotena peräkkäin on Suomi valikoitunut maailman onnellisimmaksi maaksi. Se on meidän kansalaisten mielestä oltava virhe, meistä ei tunnu siltä. Onnellisuuden mittarit tässä tutkimuksessa liittyvät mm. terveyteen, bruttokansantuotteen kasvuun ja siihen miten pitkää hyvää elämää syntyvällä lapsella on odotettavissa. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota myös sosiaalisen tuen indikaattoreihin, kuten sosiaaliturva, vapaus tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä, corruption vähyyteen ja vuonna 2021 siihen, kuinka kansakunta on selvinnyt pandemian haasteista. Meillä on asiat hyvin, mutta meistä ei tunnu siltä.

Kehitystyhteistyön aikana tutustuin suomalaiseen sielunmaisemaan sosiaalisen median palstoilla. Vihapuhetta tuli myös kirjeitse ja sähköpostitse. Toki saimme myös paljon kannustusta ja tukea työllemme. Vihapuheessa oli kuitenkin mielenkiintoista se, että suomalaiset omalla kuvallaan ja nimellään varustetuissa puheenvuoroissa tuomitsivat heikompiosaisia ja tukea tarvisevia kuolemaan, jopa erittäin julmilla tavoilla. Pöyristyminen, kimpaantuminen, raivostuminen, kostonhalu ja vahingonilo kertoi tietyn kansanosamme sielunmaisemasta. Kommentit kannustivat lähettämään kalashnikoveja kehitysmaihin, jotta voisivat tappaa itsensä. Kansakuntia pyydettiin tukehduttamaan kondomeilla ja pommien käyttöä suunniteltiin ongelmien poistamiseksi. Pahimpia kommentteja olivat sellaiset, jotka kohdistuivat lapsiin ja heidän tarpeisiinsa. ‘Inhottavaa tuollaisten surullisten lasten näyttäminen, eikö niillä ole edes kunnollisia vaatteita.’ Pienen lapsen puute tai hätä ei aiheuttanut myötätuntoa tai toimintaa, vaan inhoa ja vihaa.  Tässä muutama aito sosiaalisen median kommentti:

Olipas oksettava, taas itkevä tenava

Kortsuja tonne pitäis viedä ja koittaa saada ne ymmärtämään et seksist voi tulla raskaaksi.

Menee väärän ikäsille lapsille ja sitä kautta sipilä ja orpo taas rikastuu

Rahaa ,rahaa Suomiko se on koko maailman sosiaalitoimisto.

Pitäkööt murijaanit huolen lapsistaan, kun niitä kerran tekevät. Ja, jos ei onnistu niin se on luonnon valinta.

Rahalla saadaan johtajille kivat palkat.

Anna, anna…….kukas antaa meille???

Luonnonlaki. Myyräkanta välillä kasvaa ,välillä romahtaa. Ei saisi mennä sorkkimaan luonnon lakeja vastaan.

Älähän nyt! Olemmehan saaneet tietoomme kuinka kyläpäälliköt ovat ostaneet citymaastureita vinot pinot!

Voi prosentti mennä lapselle ja loput hyvätekijäjohtajien ykkösluokan lentoihin ja hotellisviitteihin

Jouduimmekin järjestössämme valitsemaan tarkkaan kuvamaiseman, jolla halusimme samalla kertoa tarpeesta, mutta kuitenkin niin, että toivon näkökulma oli jatkuvasti läsnä.

Toki tämä vihapuhe oli vain pienien kansanosien, mutta äänekkäiden sellaisten luomaa. Kuitenkin se oli havahduttavaa. Kehitysyhteistyöjärjestössä toimivat ihmiset altistuvat tällaiselle usein ja heillä ei ole sitä luksusta, että voisivat sulkea silmänsä ja korvansa näiltä äänniltä, niiden äänien kanssa pitää elää ja niitä pitää kuunnella, jotta ymmärtää paremmin vallitsevan todellisuuden. Niiden äänien ympäröimänä täytyy vain jatkaa sitä työtä, jonka kokee merkitykselliseksi ja tärkeäksi ja jonka tulokset ovat vaikuttavia. Niiden äänien tulee vahvistaa omaa missiota, ei murentaa sitä.

Joidenkin World Bankin mittareiden mukaan pandemia on vienyt meitä taaksepäin kestävän kehityksen tavoitteissa. Globaalin köyhyyden poistaminen on pysähtynyt/näyttää pysähtyneen. Humanitaarisen avun rahoituksen ja tarpeen välinen ero on kasvanut. On arvioitu, että lapsiavioliittoja solmitaan noin 90 miljoonaa vuodessa edemmän, kuin ennen pandemiaa. Lapsityövoiman käyttö on kasvanut, koska perheet tarvitsevat elinkeinoja ja koulut pysyvät suljettuina.

Kirjoitan tätä tekstiä sinä aamuna, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Tässä kirjassa tulen tarinoiden avulla kertomaan siitä, miten äärimmäsissä olosuhteissa asuvat yhteisöt jaa yksilöt pystyvät muuttamaan elämänsä suuntaa psysyvästi, sekä voimaantuneesta maailmankatsomuksesta ja siitä, mitä me voimme oppia slummien nuorista yrittäjiltä tai maaseutujen mangoviljelijöiltä. Voimaantuneessa maailman katsomuksessa huomio keskittyy siihen, mitä meillä jo on. Ihmiset tuodaan saman pöydän ääreen, saman puun alle. Rakennetaan yhteisöjä, säästöryhmiä, ravitsemusryhmiä, vapaaehtoisryhmiä. Jopa uskonnolliset johtajat, eri uskonnoista ja suunnista, tuodaan saman pöydän äärelle. Ihmiset jotka elävät yhteisöissä, helpommin ajattelevat, että meillä on jo paljon. Me, jotka elämme yltäkylläisyydessä ja tavoittelemme mammonaa ja mainetta, me ajattelemme, että meillä ei ole mitään ja kaikki mitä muilla on, se on meiltä pois.

Kolmas: Uskonnolliset johtajat ja roolimallit

Se taisi olla yksi mangon viljelijä Keniassa, joka viimeinkin havahdutti minut kyselemään muutoksen johtamisen metodeistamme. Hän sanoi halunneensa olla roolimalli. Silloin ymmärsin, että täsmälleen samoja lauseita olin kuullut aikaisemminkin matkoillani. Mikä saa ihmiset puhumaan samalla tavalla eri mantereilla? Taustalla täytyy olla joku konsepti tai systematiikka.

Kuinka voi olla mahdollista saada aikaan pysyvää muutosta yksilön ja yhteisön tasolla? Miten voi olla mahdollista muuttaa pysyvästi tapoja, uskomuksia ja käyttäytymistä? Voiko käsitystä itsestään muuttaa ja löytää itsestään mahdollisuuksia? Voiko syntyä halua tehdä vapaaehtoisesti työtä muidenkin muutoksen eteen? Tutustuin järjestömme konseptoituun muutosjohtamisen malliin, jonka nimi oli Empowered World View.

Mielenkiintoista on se, että olin ollut järjestön palveluksessa jo muutaman vuoden, ennen kuin omaehtoisesti aloin tutkia asiaa. Minulle ei siis aktiivisesti tarjottu mahdollisuutta tutustua niihin metodeihin, joita kentällä käytettiin ja jolla yhteisöjen pysyvä muutos saatiin aikaiseksi. Tällainen siiloutuminen on tyypillistä organisaatioissa, ei ainoastaan järjestöissä. Ajattelemme, että tuotekehityksellä tai metodien tai tuotteen yksityiskohdilla ei ole tekemistä myynnin, johtamisen tai varainhankinnan kanssa.

Kuitenkin muutosjohtamisen malli oli merkittävä keino saada pysyvää muutosta yhteisöissä aikaiseksi ja sen tulokset olivat välttämätön myyntiargumentti. Suomen World Visionissa on käytössä ulkopuolisen tahon tekemät arviot työmme tuloksista viisi vuotta sen jälkeen, kun kymmenen vuoden kehityshanke oli loppunut ja olimme poistuneet paikalta. Tulokset ovat mykistäviä. Muutos on ollut pysyvää. Esimerkiksi Intiassa olevassa hankkeessa Saimme yhdessä yhteisön kanssa kitkettyä kroonisen aliravitsemuksen alueelta kokonaan. Työmme alkaessa yli puolet lapsista kärsi kroonisesta aliravitsemuksesta.

Aikaisemmin Kambodzan tarinassa kerroin siitä, kuinka tärkeää on tunnistaa alueen tarpeet ja sopiva määrä yksilöitä, jotka ovat valmiita ottamaan ensimmäisen askeleen. Asenne siis ratkaisee. Matkan jälkeen luinkin muutaman kirjan resilienssistä ja ne avautuivat minulle syvemmin kuin aikaisemmin. Resilienssin suhteen me jokainen olemme yksilöitä ja meillä on erilaisia vahvuuksia. Resilienssiä voi kuitenkin harjoitella ja kasvattaa, kuten lihasta.

Liiketoiminnassa olin oppinut toimimaan isoissa muutosprojekteissa ja jopa viemään niitä johtajana läpi. Luulin kokeneena ICT-myynnin ammattilaisena ymmärtäväni jotain muutosjohtamisesta, mutta matkoillani sain siihen paljon lisää syvyyttä.

Usein liiketoiminnassa muutos kuvataan kaaviolla, jossa halutaan päästä pisteestä toiseen. Pisteiden välille kuvataan syvä kuilu, paljon muutosvastarintaa ja esteitä muutokselle. Puhumme kyllä varhaisten omaksujien (early adapters) tarpeellisuudesta ja siitä, että kannattaa alussa kerätä niin sanotut helpot hedelmät (low hanging fruits). Nämä ovat oikeita ja hyviä asioita. Myös muutosvastarintaan liittyvät tunteet ja vaiheet ovat todellisuutta. Sen sijaan harvoin olen kuullut painotettavan innostuneita lauseita, joilla julistetaan halua olla roolimalli. Sellaista pidetään enemmänkin pomojen nuoleskeluna.

Kehityshankkeissamme muutoksen johtajat tulivat paikallisista yhteisöistä. Muutosta johdettiin siis yhteisöistä käsin vapaaehtoisten voimin, vierellä kulkien ja silmiin katsoen. Systemaattinen ihmisten yhteen tuominen ja keskustelujen aloittaminen, aktiivinen kuunteleminen ja ryhmien muodostaminen olivat ytimessä.

Ketkä ovat teidän uskonnollisia johtajianne?

Eräs vaikuttava muutosjohtamisen esimerkki on epidemioiden, kuten HIV ja Ebola, ajoilta. Näissä välttämättömissä ihmisten käyttäytymisen muutoksen tarpeessa mallinnettiin keskeinen työmuoto, joka oli auktoriteettien ja uskonnollisten johtajien saman pöydän ääreen tuominen. Kyseessähän oli oikeasti elämä ja kuolema. Muutoksen vaihtoehtona oli kuolema. Mallin nimi on Channels of Hope, toivon kanavat. Ihmisten käyttäytyminen esimerkiksi ruumiiden käsittelyssä muuttui vasta sen jälkeen, kun muutos auktorisoitiin ja ohjattiin uskonnollisten johtajien kautta.

Yrityksissä puhutaan mielipidevaikuttajista ja niiden tunnistamisesta, sekä organisaation rakenteesta ja vastuunkannon ja päätöksentekemisen hierarkiasta. Harvoin yrityksiin suhtaudutaan, kuin uskontoon, mutta näinä paivinä on tavallista rakentaa yrityskulttuuria heimon, lahkon ja aatteen suuntaan. Tälläisissä yrityksissä on asiantuntijoita tai guruji, joita ihmiset seuraavat, jos he eivät sitoudu muutokseen, on kulttuurinkin vaikea muuttua, sanoi johto mitä tahansa. Jos et voi muuttaa ihmisiä, muuta ihmiset, sanomme. Nykyisessä niukassa työvoiman tilanteessa on kuitenkin mahdotonta vaihtaa kovin isoa osaa tekijöistä.

Roolimallit

Myös vapaaehtoistyön mallintaminen oli yhteisöjen muuttumisen keskiössä. Vapaahtoiset ovat juuri niitä edellä mainittuja aikaisia omaksujia ja heidän rekrytointi ja valmentaminen muutosagenteiksi on kriittinen tulosten kannalta. Järjestömme oli vienyt vapaahtoistyön mallintamisen pitkälle ja se oli osana suurimmassa osassa transformaatiohankkeissa.  Mallin nimi on Citizen Voice and Action, kansalaisten ääni ja toiminta. Tässä mallissa tunnistettiin juuri niitä yksilöitä, joilla oli tarpeeksi asennetta ja toivoa, voimia ja resilienssiä. Heidät sitten rekrytoitiin  toimimaan vapaahtoisina, sekä valmennettiin tehtäväänsä. Vapaaehtoiset toimivat siten, että he saivat tarkemmin tietoa yhteisönsä tilanteesta ja he jakoivat sisäpiiritietoa yhteisön haasteista.  Heille kerrottiin heidän oikeuksistaan yhteisössä, esimerkiksi siitä, että terveysklinikalla piti olla henkilökuntaa neljänä päivänä viikossa. Tällaiset asiat eivät olleet kaikkien tiedossa. Vapaaehtoisia valmennettiin käyttämään raportointikanavia silloin, kun oikeuksia rikottiin. Esimerkiksi erään koulun rehtori oli pimittänyt lapsille kuuluvat puurorahat. Ne saatiin takaisin vapaaehtoisten raportoinnin voimin.

Mitä vaikeammat olosuhteet, sen tärkeämpää oli tuoda yhteisön jäsenet ihan konkreettisesti istumaan saman puun alle keskustelemaan yhteisistä haasteista ja tavoitteista, mutta ennen kaikkea siitä yhteisestä pääomasta, joka heillä jo oli.

Helposti poimittavat hedelmät on mielestäni laimea vertauskuva siitä, että todella juhlitaan sitä, mitä meillä jo on! On paljon helpompaa nähdä haasteita ja ongelmia, kuin tunnistaa niitä pieniä ja vaatimattomiakin asioita, joista voimme olla iloisia. Jaettu ilo on moninkertainen ilo.

Systemaattinen sosiaalisen pääoman kasvattaminen vaatii yhteen tulemista. Huomio tulee kiinittää yhteisten lahjojen tuomiseen samaan pöytään. Jokaisen yhteisen jäsenen lahjojen vapauttaminen yhteiseen käyttöön on mahdollista konkreettisten hankkeiden kautta. Esimerkiksi Kambodzan lastenkerho mahdollistui sillä, että yksi yhteisön jäsen lahjoitti bambuja, toinen maata ja kolmas aikaansa.

Ihmisillä, joilla ei meidän näkökulmasta ole mitään, on kuitenkin aina jotain, jonka päälle rakentaa. Huomio kiinnitetään siihen, mitä meillä jo on ja sitä juhlitaan yhdessä. Muutos käynnistyy silloin  sisältä ulospäin yhteisen toiminnan kautta. Yhdistämme ihmiset ja heidän lahjansa. Kunkin yksilön ja perheen lahjat vapautetaan ja aktivoidaan kaikkien käyttöön. Paljon puhuttu diversiteetti sekä lahjojen, että henkilökohtaisten arvojen ja ominaisuuksien suhteen, on muutosjohtamisen ytimessä. Mitä erilaisempia lahjoja ja yksilöitä, sen monimuotoisempia keinoja muutosten läpiviemiseen löytyy. Mielessäni on eräs nuortenkerho, johon kävimme tutustumassa, Se toimi Nairobin slummissa ja sen jäsenet olivat kovin erilaisia keskenään. Kun olimme lähtemässä jatkamaan matkaamme, pyysi kerhon presidentti meitä hiljentymään ensin yhteiseen rukoukseen. Meitä oli pienessä huoneessa kymmenisen ihmistä ja havaitsin, että ulkoisten merkkien perusteella paikalla oli kristittyjä, muslimeja, Hinduja ja jonkun minulle tuntemattoman uskon edustajia. Niin me kaikki sulassa sovussa hiljennyimme. Tapahtuma oli luonnollinen ja rento. Onkohan tällainen mahdollista länsimaisissa organisaatioissa?

Onko tästä jotain opittavaa?

Voiko tätä ajattelua viedä organisaatioiden johtamiseen ja muutosprojekteihin myös liiketoiminnassa, vai ovatko muutoksen aikataulut liian kireitä? Itse väittäisin, että välttäisimme monta hidastetta ja takapakkia, jos yhdistäisimme voimaantumisen mallin vaikka IT-projekteissa tapahtuvaan muutosjohtamiseen.

Tällainen voimaantunut maailmankatsomus edellyttää optimismia ja uskoa ihmiseen. Johtajan ihmiskuva tulee testattua muutosjohtamisessa. Riittääkö johtajan usko omaan organisaatioonsa ja riittäkö johtajan kärsivällisyys kuuntelemiseen ja osallistamiseen?  Me olimme kristillisiin arvoihin pohjautuva järjestö. Kristillinen optimismi tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja Jumalan kunniaa varten. Tämä oli minulle vaikea ajatus, varsinkin silloin kun tapasin raakuutta ja väkivaltaa.

Johtajan tulee säilyttää usko ihmisen kykyyn kurottautua hyvää kohden. Muutoshankkeet eivät onnistu ilman ehdotonta optimismia yksilön kykyyn  muuttua kohti parempaa. Jos tätä optimismia ja perususkoa yksilön mahdollisuuteen ei ole, on transformaation johtaminen mahdotonta ilman henkilön vaihtamista. Johtajan tai työntekijän.

Toinen luku: Elämä kantaa

Johtajan tehtävänä on luoda olosuhteet onnistumiselle. Johtajan tehtävä on olla torppaamatta organisaatiosta nousevia hyviä ideoita ja pysäyttää sellainen toiminta joka ei rakenna strategian toteutumista. Viisautta tarvitaan näiden kahden erottamiseen.

Johtajan tehtävä on kasvattaa ja mahdollistaa vastuunottamista, onnistumista ja kehittymistä, valtuuttaa ja vastuuttaa, rohkaista silloin kun pelottaa ja puolustaa silloin kun uhataan.

Johtajan tehtävä määritellään vastuunkantamisen kautta. Johtajan on hyvä ymmärtää, milloin kannattaa väistyä ja milloin tarvitaan uudenlaista vastuunkantamista ja osaamista.

Työ World Visionissa oli niin opettavaa ja mielenkiintoista, että minusta alkoi jo tuntua siltä, että minä tarvitsen tätä organisaatiota enemmän, kuin he tarvitsevat minua. Olenko rakastunut merkityksellisyyteen, valtaan, ihailuun, kunnioitukseen, jännitykseen? Onko minulla vielä annettavaa vai olenko itse tullut riippuvaiseksi? Mitä voisin vielä oppia ja missä palvella?

Siirtyminen yrityselämästä järjestöön on ollut hieno kokemus. En osannut arvata, kuinka paljon vaikeampaa on varainhankinta ja järjestöjen todellisuus verrattuna yritysten suoraviivaisempaan toimintaan. Tällaista alojen kesken tapahtuvaa vaihtoa soisin tapahtuvan enemmänkin, puolin ja toisin. Samanlaisia lainalaisuuksia ja logiikoita molemmin puolin, hieman eri näkökulmista. Ihminen on sama toimialasta tai maantieteestä riippumatta.

Hyvillä mielin ja haikeana jätin taakseni tämän vaiheen työelämästäni ja siirryin uuteen. Iloitsen kaikesta oppimastani ja nähdystä ja iloitsen siitä, että tätä osaamista ja oppia arvostetaan myös yrityselämässä. Päätös lähtemisestä oli selkeä, mutta silti vaikea. Kiitollisuus jää.

Suurimman ihailuni saavat meidän työntekijät, erityisesti kentällä. Kaikki vapaaehtoiset ja vaikeissa olosuhteissa sinnikkäästi ja valoisasti toimivat ihmiset. Sekä ehdottomasti ne lapset, miehet, naiset, jotka ovat pystyneet muuttamaan elämänsä suunnan, vaikka olosuhteet eivät sitä ensi näkemältä tue. Olen tavannut tavallisia ihmisiä maailman joka kolkassa, köyhissä olosuhteissa, ja kokenut alamittaisuutta heidän rohkeuteensa ja asenteeseensa nähden. Tarinoita on tuhansia.

Suomen organisaatiomme on kasvanut, vaikkakaan ei henkilömääräisesti, valtaviin henkisiin ja ammatillisiin mittasuhteisiin. Heillä on rohkeutta, osaamista, innostusta ja palveluhalua. He tietävät joka päivä, miksi teemme tätä työtä ja he pyrkivät päivittäin parempaan. Heistä on kasvanut vastuunottajia ja johtajia, päätöksentekijöitä ja innovaattoreita. Potentiaalia on vielä vaikka mihin!

Olemme Suomen toimistossa luoneet rytmin ja rutiinin, systemaattisen dialogin, sekä keskenämme että tukijoidemme, kumppaneidemme ja hyödynsaajien kanssa. Olemme olleet vainoharhaisen sinnikkäitä, tarkkoja ja ystävällisiä heikompien oikeuksien puolustajia.

Organisaatiomme on siunatussa tilassa. Se jatkukoon.

Kiitos!

luottamus – elämä kantaa

Niihin vuosiin mahtuu satoja tunteja lentokentillä, odotustiloissa, jeepeissä, lentokoneissa ja toimistoissa.

Olen istunut satoja tunteja selkä hikisenä muovituolilla vesipullo kädessäni. Olen tanssinut, laulanut, leikkinyt, tervehtinyt, vihkinyt vesipisteitä, kokeillut kaivojen pumppuja, metsän karsimista, maapähkinöiden kasvattamista, puun istuttamista. Olen käynyt monenmoisissa maakuoppavessoissa kartellen jätteitä ja hämähäkkejä sekä syönyt kummallisia ruokia kovin kummallisissa olosuhteissa. Olen syönyt sirkkoja, sisälmyksiä, sammakoita, ’lihapatoja’, riisiä, riisiä, riisiä ja riisiä. Olen maistanut tuoretta, kärpästen värittämää hunajaa ja hörpännyt käynyttä hevosen maitoa. Yöpynyt jurtassa, kontissa ja majataloissa moskiittoverkkojen alla kuunnellen yön eksoottisia ääniä.

Olen kuunnellut pitkiä puheita akaasiapuiden alla, kouluissa, slummeissa, hikisissä toimistoissa ja viilenevissä illoissa. Olen ihaillut auringon nousut ja laskut, herännyt koirien haukuntaan ja kukkojen kieuntaan pimeällä maaseudulla, noussut kukonlaulun aikaan ja palannut yön pimeydessä. Olen nauttinut upeita aterioita valkoisten pöytäliinojen ravintoloissa, pitkän pölyisen ja proteiinipatukoilla varustetun matkapäivän jälkeen. Käynyt kylmissä lirusuihkuissa tai selvinnyt iltapesuista kontissa yhden ämpärillisen voimin tai pelkillä saveteilla.

Olen tavannut piispoja, uskonnollisia johtajia, suurlähettiläitä, poliisijohtajia, virkamiehiä, vartijoita ja toimittajia, narkkareita, katulapsia, pakolaisia, kaikkensa menettäneitä, sotaa paenneita, vammautuneita, väkivallan uhreja, traumatisoituneita, kehitysvammaisia, rikollisia. Ompelijoita, maanviljelijöitä, kalastajia, kaatopaikan dyykkareita, yrittäjiä, kampaajia, siivoojia. Ja paljon, paljon lapsia, sairaita, terveitä, apaattisia ja nauravia, ujoja ja yksinäisiä, hyljättyjä ja rakastettuja.

Olen istunut seminaareissa säätytalolla, Bogotassa, Genevessä, Manilassa, Armeniassa, Romaniassa, Filippiineillä, Kaliforniassa ja Englannissa. Olen viettänyt viikon Taizén luostarissa ja vieraillut Vatikaanissa. Olen käynyt 300-luvulla rakennetussa kirkossa Armeniassa, Machu Picchulla, safareilla, Oxfordin saleissa, Kuala Lumpurin toreilla, Tshingis Khanin jäljillä syömässä mongolialaisia herkkuja, eksynyt Ulan Bataarissa ja ajanut taksin kyydissä harhaan slummin ytimessä saaden nuhtelun slummin päälliköltä.

Olen nukkunut usean yön Dohan lentokentän terminaalin lattialla ja yhden yön Manilan sisäisten lentojen terminaalin ulkopuolella. Olen uinut Iloilon laguuneissa ja nähnyt mangoviljelmiä monella mantereella. Olen syönyt aamiaiseksi tuoreita hedelmiä, auringon alla kypsyneitä.

Olen kiertänyt slummeja Columbiassa, Perussa, Nairobissa, Filippiineillä ja nähnyt jätevuoret, haistanut lemut, väistellyt kadulla lainehtivaa virtsaa ja puun oksilla riippuvia kakkapusseja. Olen ymmärtänyt maailman jäteongelman hieman toisenlaisesta näkökulmasta kuin täällä Suomessa.

Kaikkialla olen nähnyt ystävyyttä, välittämistä, vastuunkantamista, muutosvoimaa, iloa ja onnistumisen rohkeutta. Olen nähnyt halua olla hyödyksi sekä tarvetta laittaa hyvä kiertämään. Olen nähnyt uskoa tulevaisuuteen ja toiveikkuutta menneisyydestä ja menetyksistä huolimatta. Olen nähnyt kotiseuturakkautta ja ylpeyttä, lahjakkuutta ja yrittäjyyttä.

Kaikille olen kertonut terveiset Suomesta – että kaukana on kansa, joka välittää siitä, mitä sinulle tapahtuu ja mikä sinusta vielä tulee. He siunaavat ja tukevat teitä, jakavat omastaan. Kummiemme lojaalisuus on mieltä liikuttavaa. Heidän uskollisuutensa on maailmoja muuttavaa.

Ensimmäinen luku: Busineksestä järjestömaailmaan

Tämä ei ole matkakertomus, vaan kertomuksia matkoista ja niistä opeista, jotka matka ja sen varrella olevat ihmiset tarjosivat

Tämä ei ole business-opas, jossa olisi kaavioita ja ranskalaisia viivoja, teorioita tai trendejä, vaan tarinallinen ja henkilökohtainen, käytännönläheinen ja todennettu kokoelma oppeja ja havaintoja

Olihan se hullunrohkeaa, näin jälkikäteen ajatellen, hypätä kapteeniksi vieraille vesille ilman merikarttaa. Siinä pitää vain luottaa omaan navigointi- ja uimataitoonsa, siihen, että ne on jo opittu, ja siihen, että laivassa on tarpeeksi hyväntahtoista ja osaavaa henkilökuntaa, joilla on sama tavoite kuin minulla.

Aloittaessani uudessa työssä en osannut kehitysyhteistyömaailman sanastoa, eikä minulla ollut toimialaan liittyvää verkostoa. Minulla oli yli 20 vuotta kokemusta myynnin ja markkinoinnin parissa. Johtamistehtävistäkin minulla oli kokemusta. Olin tottunut puhumaan tuottavuudesta, tehokkuudesta, teknologiasta ja busineksen haasteista, mutta koskaan en ollut käyttänyt sellaisia sanoja kuten kansalaisyhteiskunta tai solidaarisuus luontevasti puheessani. Ensimmäisissä ulkoministeriön seminaareissa olin pihalla kuin lumiukko ja tarvitsin simultaanitulkkausta työkavereiltani. Myöhemmin he tunnustivatkin, että olivat vähän hermoilleet alussa, kun jouduin tehtäväni vuoksi käyttämään jo heti tehtäväni alussa yleisiä ja suuntaanäyttäviä puheenvuoroja.

Aloitin World Visionin toiminnanjohtajan tehtävässä syyskuussa 2015, juuri silloin kun kehitysyhteistyön määrärahoja leikattiin yli neljäkymmentä prosenttia. Meidän liikevaihtomme putosi siis muutamassa kuukaudessa noin neljänneksellä. Minulla ja johtamallani tiimillä oli muutama kuukausi aikaa sopeuttaa toimintamme uuteen todellisuuteen.

Lähdin matkalle, josta en ole toipunut, enkä aiokaan toipua. Maailmankuvani muuttui, ja asiat asettuivat monelta osin erilaiseen muotoon. Kuuden vuoden aikana tein useita matkoja, jotka kaikki jättivät jäljen ja joissa pääsin oppilaan osaan. Minä kun luulin, että se olisin minä, jolla olisi annettavaa. Toki näin olikin, mutta enimmäkseen koin olevani vastaanottajana. Kohdatessani henkensä edestä sotaa paenneita, läheisensä menettäneitä, vammautuneita ja hyljättyjä, katsottuani heitä silmiin ja istuttuani heidän kanssaan akaasiapuun alla kuuntelemassa heidän tarinaansa ei ollutkaan niin merkityksellistä, mitä minä olin saanut aikaan tai oivaltanut. Merkityksellistä oli se hetki siinä ja nyt, kohtaaminen. Toki kohtaamisen mahdollistamisen taustalla oli piinkova systematiikka, varainhankinta, markkinointi, kymmenien vuosien kehitystyö ja monet ratkaistavat ongelmat. Kuitenkin kohtaamisen hetkessä kaikki muut asetettiin taustalle. Luottamus ammattitaitoon ja asioiden selviämiseen antoi keskittymisen ja rauhan. En ollut yksin.

Viiden tähden hotellit vaihtuivat ihan muihin tähtiin. Äänimaailma muuttui, hajut ja värit vahvistuivat. Olen loputtoman kiitollinen öistä Afrikan maaseudulla, nukkumakonteissa, lentokentän lattioilla, terminaalien pihoilla ja meluisissa kaupunkihotelleissa. Kehitin itselleni mukavuuspaketin ja kyvyn nukahtaa lennoilla jo ennen nousuun lähtöä. Opin laskemaan pulssiani ja pysäyttämään ajan. Opin nousemaan aikaisin aamulla, kukon laulun aikaan, koirien haukkuessa ja nuotioiden savutessa, tai pimeinä talviöinä lentokentälle lähtiessä. Opin säännöstelemään vessassakäyntejä ja keksimään ajanvietettä tuntikausia kestäville automatkoille, joiden aikana nukkuminen oli teiden kunnon vuoksi kertakaikkiaan mahdotonta. Opin kiittämään ja tervehtimään monella kielellä ja heittäytymään tansseihin ja vaarallisiinkin tilanteisiin luottaen siihen, että elämä (ja kollegat) kantaa.

Halusin kirjoittaa muistiin matkani tarinoita, niin kuin minä ne muistan, sekä oppeja molemmin puolin, niin kuin minä olen ne ymmärtänyt, busineksesta ja maailmanparannuksesta. Vai voisivatko molemmat loppujen lopuksi olla samalla asialla?

Juuri koskaan ei matkamme olleet muutaman päivän piipahduksia, vaan veivät ainakin yhden työviikon ja viikonloput molemmista päistä. Koska matkakohteemme eivät olleet suurimmissa kaupungeissa – slummeja lukuun ottamatta – vietimme tuntikausia autoissa matkustaen vaikeiden kulkureittien taakse, sinne missä kaikista köyhimmät ja tarvitsevimmat asuivat. Strategiamme mukaisesti meidän tuli olla siellä, missä kaikista haavoittuvimmat asuivat. Tämä tarkoitti yleensä köyhiä maalaisyhteisöjä, slummeja ja niiden kaatopaikkoja sekä pakolaisleirejä. Vierailin monissa eri paikoissa Keniassa ja Ugandassa, Mongoliassa, Armeniassa, Kambodzassa, Philippiineillä, Malesiassa, Perussa, Kolumbiassa ja Romaniassa. Sieltä haluan kertoa tarinani niin, että en paljasta henkilöitä tai paikkojen tarkkaa sijaintia, ajankohtia tai muitakaan tunnistettavia koordinaatteja. En myöskään kuvaa muita luottamuksellisia keskusteluja tai tilanteita, jotka liittyivät Suomen toimiston henkilökuntaan tai johtamiseen. Pyrin kuvaamaan itselleni tuttuja lainalaisuuksia, jotka ovat auttaneet minua ongelmien ratkaisuissa tai tavoitteiden saavuttamisessa.