Kahdestoista: Voisinko olla hirmuhallitsija?

Kambodza on vehreä ja kaunis reppuretkeilijän paratiisi. Kambodza on myös seksituristin paratiisi.

Kambodzan historia on raaka. Punakhmerien hirmuhallinnon ajasta on kulunut vain 40 vuotta. Vielä tänä päivänä kambodzalaiset elävät ennalta arvaamattoman kuoleman pelossa ja varjossa, heille muutos tai mielipiteen sanominen saattavat merkitä kuolemaa. Yli 70% kambodzalaisista on alle 30 vuotiaita, yli puolet lapsista kokee seksuaalista väkivaltaa. Mieleen jäin phom pheniläisen marketin hylly, jossa kassan lähellä oli saatavilla purukumin lisäksi kondeomeja ja viagraa.

Pol Potilla ja punakhmereillä oli unelma. Heidän tavoitteenaan oli luoda maahan utopistinen agraariyhteiskunta tuhoamalla kaupunkien keskiluokka, jonka tuhkasta nousisi tulevaisuuden uusi ihminen. Tarkoitusta varten kaupungit tyhjennettiin ja väestö pakkosiirrettiin maaseudulle pakkotöihin ”kuoleman kentille”[1]. Punakhmerien hallinnon aikana yli miljoona kambodžalaista menehtyi aliravitsemukseen, sairauksiin ja summittaisiin teloituksiin, mutta huomattavasti suurempiakin arvioita on esitetty.

Vierailimme Killing Field -alueella, joka kertoi karua tarinaa silmittömästä väkivallasta. Näin muun muassa puun, jonka runkoon oli murskattu useiden vauvojen kalloja äitien silmien edessä juuri ennen molempien joutumista joukkohautaan. Punakmeriläisillä oli sanonta, jonka mukaan ’juuret pitää myös kitkeä, jotta huono ihmisaines ei pääse udelleen kasvamaan’. Tämän vuoksi myös lapset tapettiin.

World Visionin toimistolla oli 230 työntekijää tuona aikana ja vain kolme säilyi hengissä.

(Phnom Penhin hallitusta on syytetty kykenemättömyydestä saada entisiä punakhmerijohtajia oikeuden eteen vastaamaan hallintonsa rikoksista. Vasta 2006 perustettiin YK:n alainen kansanmurhatuomioistuin, jonka eteen murhaajat haastettiin.)

Tämä varjo kulki mukanamme koko matkan kaikissa kohtaamisissa. Jokainen tapaamamme ihminen oli joutunut tämän historian runtelemaksi. Silti tapasimme kauniita ja sinnikkäitä ihmisiä, jotka olivat antaneet mahdollisuuden uudelle alulle saatuaan meiltä pienen alkusysäyksen. Seuraavassa kerron muutaman tarinan.

Vierailimme 15-, 10- ja 8-vuotiaiden tyttösten luona. He ovat jo viiden vuoden ajan asuneet keskenään siinä vuotavassa seulassa. Äiti ja isä käyvät noin kerran muutamassa kuukaudessa kotona. Muun ajan he ovat kaukana töissä. Kotiin tullessaan he kuulemma katsovat tarpeelliseksi rangaista tyttöjä ruumiillisesti. Joskus, kun heitä oikein pelotti tai satoi kaatamalla, tytöt pääsivät naapurin tädin lattialle nukkumaan. World Vision on aloittanut tyttöjen talon lähellä lasten kerhon, joka tuo turvaa ja valvontaa tytöille. Tytöt oli myös rekrytoitu mukaan kummiohjelmaamme ja he odottavat suomalaista kummia takaamaan koulunkäyntiä, suojaa ja ravitsemusta. Nuorten kerho oli huomannut vanhimman tytön pahoinpitelyn ja olivat kertoneet sen työntekijöillemme. Aikaisemmin ei kukaan ollut välittänyt siitä, pahoinpidelläänkö lapsia.

Toinen perhe oli alueen laitamilla. Perheen isä on menettänyt järkensä oltuaan hallituksen sotilaana. Isä saa satunnaisesti lääkitystä terveysklinikalta, mutta muuten terrorisoi perhettään pelolla. Äidin pahin pelko onkin, että jonain päivänä isä tappaa heidät kaikki. Kolme nuorinta poikaa asuu vielä kotona. Kolme vanhempaa lasta ovat jo aikaa sitten – hieman yli 10-vuotiaina – muuttaneet työn perässä kotoa pois. Erään hulluuskohtauksen aikana isä oli pyytänyt kaikki pojat ympärilleen ja heittänyt heidän päälleen kiehuvaa vettä. Isosisko oli viettänyt pitkiä toveja puuhun sidottuna ja väkivaltaisten kohtausten kohteena. Äiti oli 48-vuotias. Hän hoiti perheen kaikki asiat, pienviljelykset, kanat ja lisäksi pientä korvausta vastaan hoiti vuokraisännän lehmät, mangopuut, cashewpuut sekä kävi kauempana pelloilla töissä.

Tämän perheen kaksi nuorinta poikaa oli rekrytoitu kummilapsiohjelmaamme mukaan, jotta he pääsisivät kouluun ja turvaan ja että heillä olisi mahdollisuus tässä elämässä.

Puhtaan veden saanti on ongelmallista. Joissain kaivoissa on sentään renkaat ja ne ovat mäen päällä, mutta enimmäkseen näimme maakuoppakaivoja. Tulvan tullessa, jolloin veden pinta saattaa nousta aikuisen vyötäröön asti, maakuoppakaivot saastuvat ja sinne putoaa lapsia ja eläimiä. Lisäksi vessaton tilanne aiheuttaa sen, että kaikki peltojen pientareille kakatut kasat lähtevät liikkeelle ja saastuttaa kaivot, joka sitten sairastuttaa ihmiset. World Vision on perustanut muun muassa kaivo-osuuskuntia ja säästöosuuskuntia, joista voi lainata rahaa vaikkapa vessojen rakentamiseen. Lisäksi olemme toimittaneet suodattimia puhtaan veden saamiseksi.

Koulussa on lasten mielestä kiva käydä, mutta sekin on ongelmallista. Perheet liikkuvat arvaamattomasti työn perässä joskus ottaen lapset mukaansa, joskus jättäen heidät yksin kotiin. Molemmissa tapauksissa koulu keskeytyy.

Yhdellä opettajalla on luokassaan kolme luokka-astetta, 40-50 oppilasta. Opettajien koulutus on huonolla tolalla, koska kaikki opettajien opettajat on silloin aikanaan tapettu. Punakhmerien ohjelmaan kuului tappaa kaikki oppineet: papit, insinöörit ja kaikki, joilla oli pehmeät kädet tai silmälasit.

Järjestöt voivat auttaa asiaa, esimerkiksi antamalla tukiopetusta lapsille lasten kerhoissa. Kerhot rakennetaan aina yhteisvoimin kylän kanssa. Kyläläiset lahjoittavat materiaalit ja tontin, sekä osallistuvat rakennustalkoisiin. Tällä tavalla asiasta tulee yhteinen.

Lapsissa on toivo ja tulevaisuus. Jokaisella lapsella pitää olla mahdollisuus tässä elämässä. Tätä tulevaisuutta mekin lähdimme yhdessä kambodzalaisten kanssa rakentamaan, tärkeimpinä asioina lastensuojelu ja puhdas vesi. Muutoksen ei tarvitse tarkoittaa kuolemaa. Kuoleman jälkeenkin voi syntyä elämää.

Myös Kambozasta jäi päällimmäiseksi mieleen uusi elämä ja toivo, josta on vain pidettävä kiinni. Kylillä kierrellessämme kiinnitin huomiota erääseen pihapiiriin, joka erottui selvästi siisteytensä vuoksi. Pääsin keskustelman perheen äidin kanssa. Hän sanoi tehneensä henkilökohtaisen päätöksen erottautua joukosta ja toimia esimerkkinä muille. Siisteys auttaa pitämään muutakin elämää ja ajatuksia järjestyksessä.

Opin näkemään, miten syntyy päätös aloittaa kymmenen vuoden kehitysohjelma. Ennen kuin päätimme aloittaa sen juuri tässä yhteisössä, meidän paikalliset työntekijämme kiersivät puolentoista vuoden ajan aluetta löytääkseen sopivan paikan. Sopiva alue oli sellainen, jossa oli paljon parannettavaa ja haasteita, mutta jossa oli myös riittävästi niitä, joilla oli toivoa ja kestävyyttä ja jotka lähtisivät ensimmäisinä mukaan muutokseen.

Paikallinen ja ravitseva herkku olivat kaikenlaiset ötökät, joita mekin pääsimme maistamaan chilin ja valkosipulin kanssa. Peltojen laitamilla oli valkoisia kankaita levitettynä houkuttelemaan hyönteisiä ansaan.  Meille tarjottiin myös sammakonreisiä ja lepakoita, joista ensimmäinen maistui hyvin ja jälkimmäinen jäi koskematta. Saimme nähdä cachewn viljelijöitä. Aiemmin minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka vaivalloista cachewn tuottaminen on. Se vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.

Meille näytettiin myös puu, jonka teräviä lehtiä käytettiin Pol Potin aikana kurittomien kansalaisten päiden irtileikkaamiseen.   

toisen tilanteeseen asettuminen vai tuomitseminen

Tuomitseminen on helppoa, mutta toisen asemaan asettuminen ja toisen tarinan sisäistäminen vaikeaa. Tämä tuli opittua monessa paikassa. Olisi niin helppo tuomita järkensä menettänyt entinen sotilas, mutta kierretyämme ja kuultuamme niistä kauheuksista, joissa hän oli pakotetusti mukana, oli vaikeaa lähestyä hänen tarinaansa tuomio edellä.

Myönnän, että alussa ääneenkin ihmettelin niitä perheitä, jotka jättivät lapsensa yksin tai sukulaisten hoitoon. Kuka äiti toimii niin? Kun palasimme maaseudulta, jossa näitä hylättyjä lapsia oli, takaisin pääkaupunkiin, päätimme ottaa riksan ja lähteä katsomaan laitakaupungin alueita. Istuimme siellä turisteina eräässä baarissa. Minulla oli pieni käsilaukku World Visionin logolla ja eräs ‘tarjoilijoista’ huomasi sen. Hän tuli pöytäämme istumaan ja alkoi kysymättä kertoa hiljaisella äänellä tarinaansa. Hänellä oli kaksi pientä lasta maaseudulla siskonsa hoidossa. Hänellä oli mahdollisuus nähdä heitä muutaman kerran vuodessa. Siellä pääkaupungissa hän työskenteli baareissa erilaisissa tehtävissä ilman vapaapäiviä. Hän asui pienessä asunnossa, jossa hän vuorotteli makuupaikassa muiden vuorotyöläisten kanssa. Kaikki liikenevät rahat hän lähetti siskolleen, joka huolehti hänen lastensa ja vanhempiensa toimeentulosta. Tämä nuori nainen sanoi useamman kerran tarinansa aikana: “Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta”.

Matkojen aikana omaa ihmisyyttä tulee mietittyä hyvinkin paljon. Kuinka kaukana minusta on hirmuhallitsija, väkivallantekijä tai varas? Mitä jos minulta otettaisiin ruoka ja puhdas vesi, jos sairastuisin, mutta silti joutuisin elättämään ‘ei-millään’ isoa perhettä? Entäpä jos omaa turvallisuuttani tai lasteni turvallisuutta uhattaisiin? Valitsisinko lapsilleni turvallisen elämän maaseudulla, vaikka se vaatisi minun poissaoloani ja omia uhrauksia?

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s