Vammaisilla ihmisillä on kykyä toimia täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä. He vain tarvitsevat siihen joitain käytännöllisiä apuvälineitä kuten kainalosauvoja, pyörätuoleja tai sokeiden keppejä riippuen vammaisuuden laadusta.

Koska Ugandassa hävettiin ja piiloteltiin vammaisia, heidän tilanteensa kehittyi entistä huonommaksi ja he jäivät yksin. Pelkästään puhtaan veden saanti ja vessa-asioiden hoitaminen itsenäisesti nosti vammaisen ihmisen ihmisarvon sellaiselle tasolle, jossa hänen kykynsä ja luottamuksensa itsenäiseen toimintaan muuttui radikaalisti. Tällaisen ihmisen muuttuminen itsenäiseksi osaksi toimivaa yhteisöä on merkittävää. Hänestä tulee hyödyllinen ja tuottava.

Yhdellä Ugandan pakolaisleireistä on vammaistoiminnan sihteerinä nuori mies, joka on syntynyt ilman käsiä. Tämä nuori mies on myös yrittäjä, joka myy ja valmistaa nestemäistä saippuaa. Hän on myös taiteilija ja muotokuvamaalari sekä yliopisto-opiskelija. Hänellä ei ole käsiä, mutta se ei ole tehnyt hänestä kyvytöntä itsenäiseen elämään.

Työmme pakolaisleireillä keskittyi vammaisten pakolaisten elämänlaadun parantamiseen hygenian ja yrittäjyyden avulla. Päätimme Suomen toimistolla, että otamme vammaisten ihmisten oikeudet ja mahdollisuudet kaikkialla puheeksi. Onnistuimmekin erään suomalaisen asiantuntijamme ansiosta pääsemään mukaan maailmanlaajuisiin projekteihin. Tähän päti vanha markkinoinnin sääntö toistosta ja keskittymisestä. Samaa asiaa toistetaan säännöllisesti useille eri yleisöille. Me pidimme vammaistyötä esillä kansainvälisessä organisaatiossa, ulkoisten kumppaneittemme kanssa, kuten EU:ssa ja ministeriöissä, kummiemme ja henkilökuntamme parissa. Jankutimme ystävällisesti ja kerroimme tarinoita.

yhteisöllisyys

Viimeisin matkani ennen pandemian puhkeamista kohdistui Ugandaan. Vierailin Ugandan pohjoisosassa, ensin uudella kehitysprojektialueella ja sitten pakolaisleirillä Kongon ja Etelä-Sudanin rajalla.

Uusi kohteemme oli erittäin köyhällä alueella, jossa oli ollut useamman vuosikymmenen ajan sissien mukanaan tuomaa väkivaltaa ja kauhua. Lapsia oli varastettu lapsisotilaiksi ja perheitä oli ajettu pois kodeistaan keskellä yötä. He olivat joutuneet todistamaan silmitöntä väkivaltaa ja tappamista. Kylien asukkaat olivat traumatisoituneita ja heillä oli paljon mielenterveysongelmia. Lisäksi alueella ilmeni epilepsian tapaista sairautta, joka tappoi nopeasti. Työmme oli vasta alkamassa ja kävimme tapaamassa alueen vapaaehtoisia, toimiston väkeä, alueen päättäjiä ja yhteistön jäseniä.

Tällä matkalla minulle kirkastui lopullisesti yhteisöllisyyden ja voimaantumisen (jotkut käyttävät mieluummin sanaa valtaistuminen) mahdollisuudet ja edellytykset muutosjohtamisessa. Yksi kylä, jossa vierailimme, oli niin köyhä, että kaikilla ei ollut edes yhtä vaatekappaletta. Lapset näyttivät sairailta, naiset likaisilta ja voimattomilta, miehet uupuneilta. Saimme kuitenkin kuulla, että ihan muutamassa kuukaudessa työmme aloittamisesta he olivat jo tehneet yhdessä päätöksen lähettää kaikki kylän lapset kouluun sekä alkaa rakentaa vessoja perheiden käyttöön.

Alueella asui noin 30 000 ihmistä, jotka olimme jakaneet noin kymmenen perheen ryhmiin. Ryhmissä oli helpompi käydä yhteisöllistä keskustelua ja valmennusta. Jopa tällaisessa paikassa kaikki muutos alkoi siitä, että juhlimme sitä, mitä meillä jo on! Minun näkökulmastani heillä ei ollut juuri mitään. Tarkemmin katsoen heillä oli vaikka mitä: vasara, käsipareja, maapläntti, kankaita – ja toisensa. Tätä muutosjohtamisen mallia käsittelen myöhemmin vielä lisää.

Toinen kohteemme sijaitsi Ebola-alueella, erittäin kuumassa ja kuivassa paikassa Kongon rajalla. Ebolaa oli juuri ilmaantunut uudelleen ja se asetti meille tietenkin tarkkoja hygieniavaatimuksia. Tosin ihan samalla tavalla me tanssimme ja kättelimme kuin muissakin paikoissa. Tämä jäi viimeiseksi kohteekseni ennen pandemiaa. Ehkä sen vuoksi kokemus upposi syvälle ja vaikuttavasti. Kiersimme pakolaisleirillä ja sen ympäröivässä yhteisössä tapaamassa perheitä ja tutustumassa heidän yritystoimintaansa ja elämäänsä. Kävimme myös tarkastamassa vesiputken rakentamisen tilanteen. Meillä oli ulkoministeriön kanssa yhteinen projekti alueella.

Vierailimme erään yksinhuoltajan kodissa. Hänellä oli neljä lasta ja mies oli jättänyt hänet. Hänellä ei ollut jalkoja, mutta hän kantoi pienintä lapsistaan selässään. Hän imetti, hoiti puutarhan ja kodin askareet. Häntä oli autettu saamaan pieni maja perheelleen ja siemeniä ja työkaluja puutarhan pitämiseen. Hänellä oli käytössään myös pyörätuoli, jota hän käytti pidempiä vedenhakureissuja varten. Istuimme hänen ‘olohuoneessaan’ ja keskustelimme lapsista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Tämä nainen oli valoisa ja rohkea. Hän oli täynnä kiitollisuutta avuliaita naapureitaan kohtaan, pakolaisleirille pääsemistä kohtaan ja avustusjärjestöjä kohtaan. Yhden toivomuksen hän esitti: olisi mukava saada muutama makuualusta, jotta lasten ei tarvisisi nukkua maapohjalla.

Muistan hyvin selvästi edelleen kaikki käymämme keskustelut alueella, sillä ne jättivät tunnejälkiä. Eräs mies oli paennut sotaa Etelä-Sudanista, menettänyt matkalla vanhempansa, kadottanut lapsensa ja vaimonsa sekä itse vammautunut sodassa. Hän oli päässyt pakolaisleirille ja aloittanut kadonneiden perheenjäsentensä etsimisen. Hän oli perustanut pienen kioskin ja sen yhteyteen ravintolan. Hän sanoi, että selviää nyt omillaan ja toivoo, että annamme avustuksemme niille, jotka vielä ovat huonommassa tilanteessa kuin hän.

Pakolaisleirin ympäröivästä kylästä pidettiin myös huolta, jotta he eivät tuntisi itseään toisen luokan kansalaiseksi pakolaisiin nähden. He pääsivät saman puhtaan veden äärelle ja yrittäjyyskoulutuksiin muiden kanssa. Tutustuimme äitiin ja kolmekymppiseen poikaan leirin ulkopuolella. Äiti oli liikuntavammainen ja poika syntymästään sokea. Tämä nuori mies oli ehdottomasti karismaattisin ja hurmaavin tapaamani nuorukainen pitkään aikaan. Hän oli opiskellut niin pitkälle kuin mahdollista ja nautti uudesta mahdollisuudestaan Nuorten yrittäjien valmennuksessa. Siellä hän kertoi saaneensa eräänlaisen hengellisen opettajan aseman. Hän kuului paikalliseen katoliseen kirkkoon ja tunsi Raamattunsa perinpohjaisesti. He olivat saaneet meiltä apua puutarhanhoitoon ja muutaman kanan ja vuohen pitämiseen ja olivat olleet omillaan jo muutaman vuoden.

Vammaisten yrittäjien ilo ja kiitollisuus oli tarttuvaa. He olivat saaneet uuden mahdollisuuden ja he pystyivät vaikuttamaan oman elämänsä suuntaan. Lisäksi yhteisöllisyys ja yhteiset koulutustapahtumat hitsasivat heitä yhteen. Heidän monen vuoden yksinäisyytensä oli loppu. World Vision teetti laajan kyselyn vammaisten lasten joukossa. Heidän eniten toivomansa asia oli ystävät. Se on varmaankin yleismaailmallinen toivomus. Yhdessä tekemisen ja olemisen voimaa ei sovi aliarvioida.

Samassa yhteydessä kysyimme noin kuudeltasadalta lapselta ympäri maailmaa, mikä heidän mielestään tekee elämästä täydellisen. Vastaus on yksinkertaisuudessaan liikuttava. Uni.

Kun saan nukuttua rauhassa, on minulla kaikki hyvin. Ei ole nälkä, jano, kylmä, kuuma. En ole sairas eikä minua uhkaa vaara. Myös perheeni on turvassa ja lähellä.