Mie romahan!

’Ettet vaan ole sairastunut vahvuuteen? Sun pitää osata olla heikko’, sanoo heikompi ystävä ja tukeutuu vahvempaan ystävään.
Mulle on usein sanottu tästä vahvuuteen sairastumisesta ja lupaan ajatella sitä vakavasti läheisriippuvuuden kannalta. Sen kannalta, että olenko hukannut minäni tai annanko ihmisten liian helposti tulla omien rajojeni sisälle, ja en ole huolehtinut omasta hyvinvoinnistani, mutta
Se ei nyt ole tämän blogin aihe.
Ajattelin kuitenkin vähän puolustaa niitäkin ihmisiä, jotka ei nyt vaan romaha ihan heti. Jokaisella on kyllä ihan omat heikot kohdat ja jaksamisen rajat, voi sanoa lohdutukseksi niille, jotka pelkäävät sitä, että eikö toi koskaan romaha. Toiset saattaa vaan olla rakennettu niin, että tunne-elämä ei esimerkiksi aiheuta heille niin paljon haasteita jaksamisen suhteen. Jotkut eivät ole niin ulkoa ohjautuvia ihan luonnostaan, vaan heillä on kykyä asettaa asioita eri mittasuhteisiin. Toisilla saattaa olla hitaampi temperamentti ja säästyvät sen vuoksi usealta ’sydänkohtaukselta’. Me vain olemme erilaisia. Jotkut ovat kimmoisimpia ja pystyvät ottamaan kaatumisia ja iskuja vastaan paremmin. Toisilla taas elämä on kohdellut lempeästi ja ei ole ollut syytä romahtaa.
Ollessani HR johtajan tehtävissä muutama vuosi sitten, sain kuulla enemmän valitusta ja kitinää työelämästä, kuin koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen. Minua yllätti se valitusten ja romahusten määrä, joka HR osastolle avautui. Meillä oli todella tiukkoja tilanteita ja ihan oikeita ongelmia. Niitä en nyt tässä voi alkaa avata, mutta yleismaailmallisesti voisin sanoa, että aika pienestäkin työntekijät romahtivat. Oli kummallista kuunnella itkunsekaisia kohtauksia HR-huoneessa milloin mistäkin aiheesta: esimiehen käyttäytymisestä, työtuntien raportointijärjestelmän muuttumisesta, pikapalkintokaramellien loppumisesta, toimiston muuttamisesta jne. Kummalliseksi sen teki se, että me oikeasti taistelimme työpaikkojen säilyttämisestä ja siksi yritimme säästää. Taisin olla vähän kalsea HR johtaja, sillä multa ei riittänyt sympatioita ihan kaikkiin tilanteisiin. Eräs romahus koski ilmoitusta toimiston muuttamisesta. Huoneeseeni änkesi tuohtunut työntekijä, joka alkoi itkeä ja syyttää minua kohtuuttomuudesta. Hän oli kuulemma valinnut tämän työpaikan sen vuoksi, että voi pyöräillä töihin ja nyt se olisi vaikeampaa. Hänelle en voinut sanoa muuta, kuin ’ harmi, mielellämme olisimme sinut pitäneet meillä töissä’
Näitä tilanteita varten suunnittelin ottavani käyttöön romahusvapaan
Romahusvapaa sopisi tilanteisiin, joissa kyseessä olisi vain
– pieni tuskastuminen
– suhteellisuudentajun menettäminen
– itsekkyyden turhanpäinen korostuminen
Siis ensiapupaketti estämään pidemmät saikut.
Olin yhteydessä Espoon Manna-apuun ja Hurstin laupeudentyön vastuullisiin. He olivat mielellään ottamassa vastaan ylimääräistä apua. Ajatuksena oli se, että tällainen pikkuasioista romahtava työntekijä voisi työnantajan kustannuksella mennä päiväksi tai pariksi vapaaehtoistyöhön niiden ihmisten pariin, joilla saattaisi olla elämässään vielä enemmän vaikeuksia, kuin hänellä itsellään.
Romahtava työntekijä saisi näin mittasuhteita omalle ahdingolleen ja samalla voisi tehdä hyvää. Hyvän tekemisestä tulee yleensä itsellenikin hyvä mieli. Kun auttaa muita, ei ehdi ajatella aktiivisesti ja koko ajan omaa ahdinkoaan ja monet asiat saattavat korjaantua ihan itsestään siinä työn tuoksinassa. Jos eivät kuitenkaan korjaannu, niin sitten ne pitää ottaa tarkempaan käsittelyyn ja vakavampaan pohdintaan.
Valitettavasti yhtiömme taloudellinen tilanne kärjistyi niin, että en ehtinyt toteuttaa tätä suunnitelmaa, mutta olisi kiva joskus kokeilla sen toimivuutta.
Takaisin siihen vahvuuteen sairastumiseen. Se taitaa olla yksi keittiöpsykologien lempisitaatteja. Sillä voi perustella omaa laiskuuttaan, vetämättömyyttään, välinpitämättömyyttään, velttouttaan jne. Mun täytyy saada olla heikko. No, totta kai! Aina kannattaa pyytää apua, jos sitä tarvitsee. Yhdessä tekemisessä on paljon kivaa, monia mukavia hetkiä. Ystävän kanssa on mukavampi tehdä vaikeitakin asioita. Moni urakka onnistuu paremmin ja nopeammin. Useat ongelmat unohtuvat yhdessä tekemisen tiimellyksessä.
Joskus olen itse kokeillut ihan ensiapuna:
– Voisiko lähelläni olla joku, jota voisin ilahduttaa tai joku, joka tarvitsee apua vielä enemmän kuin minä? Paljonko se veisi minulta energiaa, jos häntä auttaisin? Romahtaisinko oikeasti?
– Mitäpä, jos ryhdistäytyisin ja aloittaisin pienistä asioista? Pitäisin itse huolta omasta terveydestäni syömällä oikein, liikkumalla, olemalla aktiivinen, lukemalla ja viettämällä laadukasta aikaa ystävieni kanssa.
– Siivous voisi olla paikallaan. Jos ympärilläni on rutiinia ja järjestystä (ihan omassa mittakaavassani), minun on parempi hallita elämääni. Kaaoksessa on mielikin sekaisin.
– Ei elämän tarkoitus ole vain levätä, siis sohvalla pitkällään maaten. Levollisena voi tehdä asioita. Joskus saatan yllättyä, kuinka paljon sielu virkistyy ’sorvin ääressä’, vaikka juuri ajattelin olevani ihan poikki.
– Jos haluan rauhaa, menen kauaksi muista ihmisistä, yksin pois. Silloin minun ei tarvitse ärtyä kaikista rauhani rikkojista ja avunpyytäjistä.
Tämä kaikki tulee nyt sitten sattumaan omaan NILKKAAN ensi viikolla. Minusta tulee oikeasti fyysisen rajoitteen vuoksi avun pyytäjä ja vastaanottaja. Nilkkani leikataan tiistaina(peroneus -jänne on halki) ja se on sitten 6 viikkoa kipsissä. Lupaan pyytää apua. Tulee muuten olemaan vaikeaa. Koska saatan olla sairastunut vahvuuteen… (en edelleenkään oikeasti ymmärrä tuota, taitaa olla sokea piste)

Huom! tässä tekstissä ei nyt sitten oteta kantaa niihin oikeisiin romahduksiin ja masennuksiin. Tiedän, että niitäkin on.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s