Lennolla Limasta Amsterdamiin istuin kahden nuoren miehen kanssa samalla rivillä. Toinen oli Japanista ja toinen Kiinasta, alle kahdenkymmenen vuoden kumpainenkin. Kiinalainen poika oli ensimäistä tai toista kertaa lentokoneessa, sen huomasi kyllä. Tai sitten hän oli vain niin innostunut matkustamisesta, että halusi ottaa kaiken irti turvavöiden mekanismin tutkimisesta, TV.n kaukosäätimestä, tarjottimen sisällöstä jne. Siinä kanssamatkustajana pystyi sivusilmällä osallistumaan löytämisen ja keksimisen riemuun. Japanilainen poika oli vähän sellaisen maailmanmatkaajan oloinen ja hän aina huvittuneen halveksivasti tuhahteli kiinalaispojan taitamattomuudelle.
Mitäs täti-ihmisten kannattaisi tehdä? Tuli mieleen kaikki kohtaamiset Perussa nuorten ja lasten kanssa, tai epävarmojen aloittelijoiden, tai hermostuneiden puheiden pitäjien kanssa. Tein sisäisen päätöksen, joka toivottavasti pitää… Joka ainoa kerta, kun mulla on mahdollisuus sanoa jotain rohkaisevaa ja kaunista toiselle ihmiselle, silloin kun hän tuntuu tarvitsevan sitä, pyrin käyttämään tilaisuuden. Harjoittelin tätä jo Perun matkalla kiitospuheissani, joissa kerroin, kuinka rohkeita ja reippaita heidän lapsensa ovat ja kuinka hienoa on seurata heitä lempeinä kasvattajina. Kuinka näimme sen pitkäjänteisen ja sitkeän työn, jota he olivat tehneet, kuinka aiomme kehua Perua, Perulaisia, Perun luontoa ja kaikkia niitä ahkeria ihmisiä projekteissa, kun menemme Suomeen . Kerroin, että heille tulee käymään hyvin ja että Perun tulevaisuus on hyvissä käsissä, kun yrittäjyys ja auttaminen kiinnostaa jo noin pienenä. Eihän kaikki merkit tietenkään viitanneet siihen suuntaan ja paljon on vielä tehtävää ja oli monia, joita ei kiinnostanut selvästikään yhteisten asioiden ajaminen, mutta mitä siitä.
Rohkaisevien sanojen käyttäminen on vaikeaa. Toiseen kauniisti katsominen on vaikeaa. Uskoisin, että sitä voi harjoitella, ei tekniikkana ja päälle liimattuna, vaan siten, että oma ajattelu muuttuisi ja näkyisi läpi. Mitä, jos alkaisikin nähdä ympärillään mahdollisuuksia jokaisessa nuoressa (no vaikka vanhassakin, mutta ROI on parempi nuorten kanssa
Mun perusilme on juro ja varsinkin nyt vanhempana alkaa roikkua siihen malliin, että lähettämäni kehon viesti saattaa olla ärtyisä ja väsynyt, Bitchy Resting Face Syndrome = BRFS. Joskus on taas niin itseään täynnä ja sisäänpäin kääntynyt, että ei edes huomaa ympärillä olevia mahdollisuuksia. Tässä siis pieniä rajoituksia projektille… Heska vois varmaan auttaa Ehkäpä silmillä voi yrittää viestittää jotain ystävällisyyttä, jos sitä sisältäni löytyy ja niin kauan kun roikkuvien luomien alta näkyy.
Meillä oli reissussa mukana yks tyyppi, jolle sanoin jo menomatkalla, että sillä on kivat nauravat silmät. Hän vastasi (puoliksi leikillään), että ei voi uskoa sitä, sillä joskus 6-vuotiaana hänelle oli ikätoveri sanonut, että hänellä on rumat silmät, varsinkin silloin, kun hän nauraa. Näitä lauseita me sitten kannetaan vuositolkulla mukanamme. Mutta, kyllä mä kannan niitäkin, joissa joku sanonut jotain yllättävää ja rohkaisevaa, tai vaan kehunut.
Näitä tilanteita pitää olla paljon, noin 20:1:n , siis kakskyt kehua saattaa parhaimmassa tapauksessa korvata yhden haukun.
Mulla on ollut omassa äidissä hyvä esimerkki mummun rooliin. Hän on oikeasti jättänyt kasvatustyön meille vanhemmille ja vain rakastanut ja kehunut meidän tyttöjä. Voisin ajatella, että meidän kasvatuksessa olisi saattanut olla jotain sanomista, mutta ei ole siihenkään puuttunut. Aina vain kehunut mua äitinä olemisesta. Kyllä se on muokannut mun itsevarmuutta kasvattajan tehtävässä, joka on muuten maailman vaikein homma (ja siitä oli juttua vaikka kuinka). Tämä ajattelu on ollut äidiltäni selkeä valinta ja hän on hyvin pysynyt siinä!
Siihen Kiinalaiseen poikaan, en nyt sit kuitenkaan pitänyt mitään puhetta, nautin vain hänen löytöretkistään ja kiitin ystävällisyyksistä, kun niitä tuli.