Olemme varainhankintatoimisto. Meidän tehtävämme on rahoittaa pysyvä muutos kehitysmaissa, tai ainakin sen alkusysäys. Lisäksi autamme hädässä ja katastrofeissa, siihenkin tarvitaan rahaa.

Jotta saisimme työllemme rahoitusta, kerromme sen tuloksista ja siihen liittyvästä tarpeesta mahdollisimma monelle, mahdollisimman monta kertaa. Käytämme tähänä kertomiseen monia eri kanavia, joista sosiaalinen media, kuten Facebook, LinkedIn, Twitter ja Instagram, on yksi esimerkki.

Sosiaalista mediaa pitää tarkkailla, varsinkin joulunpyhinä. Varsinkin, jos meneillään on ostettu kampanja, joka näkyy meille tuntemattomien ihmisten sivuilla. Olemme hoitaneet tarkkailun pyhien aikana siten, että johtoryhmä ottaa vuoron itselleen.

Tässä asetelmassa on useita etuja: ensinnäkin tämä pitää johdon hyvin kiinni suuren yleisön mielenmaisemassa sekä antaa ymmärrystä järjestön erilaisista työtehtävistä.

Vihapuhetta, tappouhkauksia ja epäjohdonmukaisuuksia on raskasta alussa lukea. Ajan myötä siihen tottuu osana tehtäväkentää. Kaikkien päättelykyky ei todellakaan johda samaan suuntaan. Erityisesti kehitysyhteistyö herättää voimakkaita tunteita ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Tämä oli minulle uutta, kun siirryi busineksesta maailmanparannushommiin.

Koskaan aikaisemmin en ole ollut näin kärkevien ja kiivaiden arvostelujen kohteena. Toiminnanjohtajahan edustaa koko organisaatiota ja siten altiistuu monelta tasolta tulevalle arvostelulle (toki myös useimmiten kiitokselle). Toki arvostelua ja hyökkäyksiä on tullut aikaisemminkin, edustaessani maailman suurimpia teknologiayrityksiä myyntitehtävissä, oli varsin tavallista, että ammattiostajat käyttäytyivät erittäin huonosti ja alentuvasti myyjää kohtaan. Varsinkin nokialla oli tällaista kulttuuria. Samoin henkilökunnalla on ollut meilläkin ylilyöntejä , mutta myös silloin kun oli henkilöstöjohtajana erään kipinöivän fuusion aikana. Silloin tuli tappouhkauksiakin.

Meillä WV:ssä on onneksemme erittäin kokeneet viestinnän ammattilaiset, viilipyttymäiset ennakoijat, paljon nähneet ja todellisuuteen ankkuroituneet. Samat ihmiset käy ’kentällä’ tutustumassa oikeisiin tarinoiden ihmisiin ja kehitysyhteistyön todellisuuteen. Sitten he täällä suomessa ottavat vastaan arvostelua ja uhkailua milloin mistäkin asiasta. Välillä on liikaa kuvia, välillä liian vähän, vääränlaisia kuvia, liian paljon tietoa, liian vähän tietoa, liian yksinkertaistettua, liian monimutkaista. Väärät aiheet, väärin autettu. Viestinnän ammattilaisten ja johdon tulee jatkuvasti kalibroida kompanssiaan, seurata ilman paineita ja säätiedotuksia. Varusteet pitää olla juuri sopivat, ei liikaa, ei liian vähän.

Somessa meillä on ollut periaatteena se, että emme ala turhan rankalla kädellä siivoamaan kommenttikentää. Somella on tapana itse siivota älyttömyytensä. Yhteisö alkaa käydä keskustelua keskenään, jolloin meidän tehtäväksi jää moderointi. Kiitämme ja tykkäämme hyvistä kommenteista ja vastaamme meille osoitettuihin kysymyksiin. Kun kommentit jättää kaikkien nähtäväksi, antaa se myös muille alaa seuraaville käsityksen keskustelun tasosta, sekä siitä, että vastustajiakin on paljon, tarvitsemme tukea.

Joskus eryisesti Twitterissä myrskyää ja vaaditaan päätä vadille. Vaatiii hermoja seurata keskustelua ja ennakoida tilanteen kehittymistä. Milloin olemme hiljaa? Milloin kannattaa ottaa kantaa? Kaikki myrskyt laantuvat aikanaan. Tekevätkö tuhoja ja kuinka paljon? Usein keskustelua käydään muutaman tuhannen ihmisen kesken ja helposti erehtyy luulemaan asian olevan globaali.

Mediassa saatetaan myös hyökätä. Ennen vanhaan asiaan vastattiin muutaman viikon sisällä mielipideosastolla tai oikaisuissa. Nyt artikkelit leviää nopeasti kulovalkean tavoin, joten hereillä pitää olla. Milloin kannattaa ottaa kantaa? Jälleen sama kysymys. On joitain keskusteluja joihin ei kannata lähteä, jos sinua ei ihan nimeltä sinne kutsuta.

Arvostelun ja vihapuheen lahja on se, että oma suunta tulee jatkuvasti tarkastettua. Olenko oikealla asialla ja oikealla asenteella?