Pinokkio oli kova poika valehtelemaan. Keksi juttuja ja väänsi totuutta. Pinokkio itse luuli huiputtavansa kaikkia, mutta jokainen valhe kasvatti Pinokkion nenää pidemmäksi ja valhe oli kaikkien nähtävillä. Pinokkiosta tuli normaali poika vasta, kun oppi olemaan rehellinen. Sen pituinen se.

Keisarilla ei ollut uusia vaatteita, vaan hän oli joutunut häikäilemättömän huijauksen kohteeksi. Huijaus sai mahtavat mittasuhteet, sillä valheeseen lähti mukaan suuri joukko pelkureita, jotka halusivat uskoa valheen todeksi, vaikka sydämessään tiesivät sen olevan valhetta. Pikkupoika paljasti valheen sanomalla asiat niinkuin ne on. Ja kaikki alkoivat nähdä. Sen pituinen se.

Pekka huuteli huvikseen: ’Apua, susi tulee!!’, vaikka ei tullutkaan. Sitten viimeinkin susi tuli ja kukaan ei tullut auttamaan, koska eivät enää uskoneet Pekkaa. Pekka joutui suden syömäksi. Sen pituinen se.

Lapsilla toimii kollektiivinen valheenpaljastuskone. Muistan hyvin lapsuudesta, kuinka joukolla paljastimme valheet tai niiden yritykset heti tilanteen ollessa päällä. Kaikille tuli selväksi, kuka valehtelee. Meillä oli luokkakaveri, joka väitti, että hänen äitinsä oli prinsessa (mistä lie keksinyt) ihan tosissaan. Emme tietenkään uskoneet, kuten emme sitten uskoneet sitäkään, että hänen isosiskollaan oli kultasormus tai että hänen äitinsä tyttönimi oli Ruusunen, vaikka ne olisivat hyvin voineet pitää paikkansa. Itse muistan valehdelleeni tulevani kuusi lapsisesta perheestä, jouduin siitä kyllä pahasti kiinni silloin kun kävi ilmi, että asumme kaksiossa ja sänkyjä ei ollut kaikille.

Mitä tapahtuu tälle kollektiiviselle valheenpaljastukselle myöhemmässä iässä? Miksi ei enää aikuisena sanota porukalla kaverille, että älä viitti valehdella, me tiedetään, että sä et oo prinsessa.

Valehteleminen on pelkuruutta. Se, jolle valehdellaan joutuu vaikeuksiin, koska hän perustaa toimintansa valheelle. Myös kertomatta jättäminen on aktiivinen toimenpide, jossa päätät asioita toisen puolesta.

Kun pyydät toista salaamaan jotain puolestasi, asetat hänet heti ikävään asemaan, koska hän joutuu valehtelemaan puolestasi. Käytät siis toista ihmistä omaksi hyväksesi.

Työyhteisöissä on tavallista supatella; ’mä kerron tän vaan sulle…’ , ’koska olet niin seniori, niin kerron tän sulle, älä kerro eteenpäin…’ Käytännössä asia menee luottamuksellisesti eteenpäin kavereiden kesken kulovalkean tavoin. Neuvo: jos haluat pitää jonkun asian itselläsi, ÄLÄ KERRO SIITÄ KENELLEKÄÄN.

Pitkissä sopimusneuvotteluissa tämä on erittäin vaikea laji. Olen päätynyt siihen, että avoimuus ja rehellisyys on ainoa mahdollisuus rakentaa luottamusta jopa ikävissä asioissa. Ikävät uutiset pitää kertoa nopeasti ja mahdollisista sudenkuopista kannattaa varoittaa etukäteen. Odotukset pitäisi pyrkiä asettamaan oikealle tasolle. Tee, mitä sanot. Sano, mitä teet. Tottakai tulee tilanteita, joissa paljastuu asioita, jotka ei ole ollut tiedossa tai että toinen sopimuspuoli ei ole kertonut kaikkea. Mutta, jos itse en ole jäänyt kiinni tiedon salaamisesta tai vääristelystä se on tähän asti AINA edistänyt asioita ja olen saanut hyviä sopimuksia aikaiseksi.

Totuus tekee vapaaksi. Pitää paikkansa. Sen verran on itsellenikin kertynyt valehtelukokemusta, että tiedän sen tunteen, joka tulee paljastumisen jälkeen. Kun pelko ja häpeä tulee kohdatuksi ja huomaan, että tämä ei ollutkaan kuolemaksi. Vielä ainakaan.

Joskus on kuitenkin ihan reilua sanoa ystävälleen, joka näyttää ihan variksenpelättimeltä sinä päivänä, että sulla on kivat silmät ❤

Hyvejohtajuus –sivulla oli Jason Lepojärven hyvä kolumni valehtelusta otsikolla Johtajan valehtelemisen opas. Ensimmäinen sääntö on, että älä koskaan valehtele. (http://www.hyvejohtajuus.fi/3033/johtaja-valehtelee/)

Tässä pieni lainaus:

Scott Peck tarjoaa listan periaatteita, ikään kuin valehtelemisen muistilistan. Sitä seuraamalla voi välttää sekä valehtelemisen että tunteettomille ihmisille tyypillisen ”Olen tunteellinen, sanon asiat suoraan” -peitetarinan.

Tässä, lopuksi, johtajan valehtelemisen opas:

1. Älä koskaan valehtele.

2. Muista, että päätös olla jakamatta jotain, on aina potentiaalisesti valhe. Se pitää ottaa vakavasti.

3. Totuuden rajaaminen ei saa koskaan perustua itsekkäisiin syihin, kuten vallantahtoon, turhamaisuuteen (haluun näyttää hyvältä muiden silmissä) tai itsetutkiskelun ja kasvun haasteen välttämiseen.

4. Päinvastoin: totuuden rajaamisen täytyy perustua aina toisen osapuolen intresseihin eli sen, jolta totuus evätään.

5. Toisen intressien arvioiminen on aina vaikeaa, eikä sitä pidä yrittää ilman aitoa rakkauden henkeä.

6. Toisen intressien arvioimiseen kuuluu olennaisesti myös se, onko hän kykenevä hyödyntämään totuutta oman henkisen kasvun prosessissaan.

7. Meillä on tapana pikemmin aliarvioida kuin yliarvioida toisen kapasiteettia vastaanottaa totuus ja hyödyntää sitä henkisessä kasvussaan.

(The Road Less Travelled: A New Psychology of Love, Traditional Virtues and Spiritual Growth. London: Arrow Books, 1990, s. 64-65.)