Takapenkiltä kuului lapsen omakeksimä laulu, jonka sanat menivät näin: ”Kiitän Jumalaa kauneudestani!”. Kun katsoin taustapeilistä näin 4-vuotiaan tyttäreni haaveillen katselevan ikkunasta prinsessan kruunu päässään. Tämä 90-luvun alussa tapahtunut juttu tuli tänä aamuna mieleeni, kun mietin tätä ihmisen eloa näin viidenkympin hujakoilla.
Lapset ova ihan mahtavia 3-5 vuotiaina. He ovat rakastuneita kauniita prinsessoja tai kaikkivoipia supersankareita, he ihailevat vanhempiaan ja ovat mahdottoman tyytyväisiä olemiseensa itsenään. Loppuelämä meneekin sitten siitä selviämiseen 😉 ja realistisen, mutta myönteisen omankuvan löytämiseen.
Monella on varmaan mielessä ilkeän eskarikaverin kommentit viirusilmistä tai rilleistä tai vanhempien huomautukset ryhdistä, opiskelusta, mistänytikinä. Sitten tulee luokkakaverit, jotka sanoo läskiksi, homoksi, lyllertäväksi lihapullaksi, haisunäädäksi tai miksinytsittenikinä. Tai niin kuin mulle pojat sanoivat viidennellä luokalla aina, kun avasin suuni: turpa kiinni katuhuora. Tätä kesti muutaman kuukauden ajan, mutta muistan muuten vieläkin ne pojat. Onneksi en tiennyt mitä sana tarkoittaa, koulussa ei ollut kuitenkaan kivaa silloin. No, pojat muuttuivat ja jossain vaiheessa samat jässikät kiehnäsivät ympärillä positiivista huomiota hakemassa. Sen jälkeen siis, kun metamorfoosini naiseksi oli tapahtunut.
Teini-iässä pitää olla laiha, seksikäs, nokkela, huumorintajuinen, kielitaitoinen ja mukava, helppo ja kiva. Myöhemmin äidillinen, mutta urheilullinen. Uranainen, mutta kätevä emäntä. Työelämässä jyrää omat säännöt pärjäämisestä ja menestymisestä.
En voi jäädä siihen ajatukseen, joka minulla oli 4-vuotiaana(Neljä vuotiaalle se ilomielin sallittakoon). Että aikuisena minulla olisi epätodellinen kuva omista taidoistani ja ihanuudestani. Että pitäisin kiinni sinnikkäästi siitä, että minua pitää hemmotella ja ansaitsen vain parasta ihmetellen, miksi muut eivät ymmärrä, kuinka ainutlaatuinen olen? En voi myöskään jäädä jumiin eskarin, koulun tai varhaisen aikuisuuden epävarmuuteen. Murrosiän olisi hyvä väistyä 50-vuotiaaksi tullessa (tosin joskus se vasta alkaa silloin). Jos oma kokemukseni on jatkuvasti se, että en saa sitä mitä minulle kuuluu, taistelen jatkuvasti todellisuutta vastaan ja tulen onnettomaksi. Odotan, että muiden tehtävä on antaa minulle se, mikä minulle kuuluu, kivampi työ, ihanampi avioliitto.
Omien (ja toisen) rajojen tunnistaminen taitaa olla elämän pituinen opiskelu. Minä voin itse suostua tai olla suostumatta turhan palttiseen ihailuun tai alentamiseen. Jos minua kohdellaan huonosti, voin itse säädellä sen määrää oman sietämiseni mukaan. Töissä saattaa olla tilanteita, että kukaan muu ei pidä minun ’itsekunnioitustani’ yllä, kuin minä itse. Minä voin itse päättää, haluanko olla mukana systeemissä vai en. Minä voin rauhallisesti ja perustellusti puolustaa omia oikeuksiani ja silti kunnioittaa muiden. Sitä ennen minun on hyvä tuntea itseni, arvoni ja rajani. Realistisesti, nöyrästi ja itseni arvostaen.
Jotta voin tunnistaa rajani ja arvoni, minun täytyy olla päästänyt irti monista asioista. Olla vapaa. Päästää irti menneisyyden demoneista, muiden odotuksista, epäoikeudenmukaisuuksista, ihailusta, epämiellyttävistä muistoista. Päästää irti omista sisäisistä vaatimuksista ja koodeista, jotka ohjaavat päätöksiäni. Päästäkseni tavoitteisiini, minun pitää päästää irti tavoitteistani, en saa hirttäytyä niihin. Vapaana voin sitten tehdä vaikka epämiellyttäviäkin asioita, sellaisia joissa en ole hyvä tai mistä en pidä, koska sellaisiakin joutuu joskus tekemään. Vapaana voin myös puolustaa omia rajojani ilman tunteen paloa tai aggressiota. Vapaana voin myös tervehtiä lämmöllä sitä pikku-prinsessaa, joka vaatisi parempaa kohtelua, kuin mitä saa. Ei se mitään, kyllä asiat järjestyy. Olisi mahtavaa tunnistaa omat rajansa ja pitää puoliansa siten, että ei käyttäydy huonosti ja toisia alentavasti, öykkäröivästi tai päälle päsmärinä, hankalana akkana.
Jokseenkin perussettiä tämä pohdiskelu, mutta aina niin ajankohtaista. Jos minun päässäni liikkuu tällaisia juttuja, niin varmaan sinunkin ja se tekee meistä tasa-arvoisia. Jokainen meistä puhuu oman ’tuskansa’ kautta.
Aikuisen vastuu ja tekemisten ja tekemättä jättämisien seuraukset: Niin makaa kuin petaa, eteen se kaikki kiertyy, sitä saa mitä tilaa. Yleensä pitävät paikkansa, mutta ONNEKSI on välillä mahtava bulla, onni, armo, että saa vaikka ei olisi yhtään ansainnut. Kiitollisuus siitä!!!! Elämä kantaa.